Joo, tiedän ihmisiä, jotka on tehneet tasan sen mitä pomo pyytää, vaikka olisi mitkä kriisit päällä. Yhden tapasin sen jälkeen, kun hän oli lopulta hypännyt sillalta alas pää edellä.
Jokaisella on oma arvomaailmansa. Mun arvomaailmaan ei kuulu se, että maailman omistavan luokan on ihan okei ajaa toiset henkiseen ahdinkoon vain siksi, että voisivat omistaa enemmän. Mä olen ilomielin opetellut myös siviilissä lähtemään työpaikoista, joissa mua ei ihmisenä ole arvostettu juuri sellaisena kuin olen sattunut syntymään.
Musta se on hurjaa, miten joku voi olla ylpeä siitä, että kun toiselle tulee paha mieli, oli se herkkyyttä tai ei, niin että ”no mä en ainakaan pillitä tollasen takia!” En vaan jaksa uskoa, että sellaisella tyypillä on sydämessään kovin hyvä olla itsensä kanssa, jonka on poljettava muita - varsinkaan sellaisia, joita joko poljetaan valmiiksi, tai jotka muuten tuntevat raskaammin. Jos kerta ylpeilijät on niin vahvoja, miksi ette tue niitä herkempiä? Mitä se on teiltä pois? Josta pääsen siihen, että kyse ei taidakaan olla mistään henkisestä vahvuudesta, vaan jostain ihan muusta.
Enkä sano tätä todellakaan stigmatakseni pahaa oloa. Päin vastoin. Siitäkin huolimatta, että mulle naurettaisiin, mä uskon empatiaan. Jo nyt mun viestiboksi ja pallurakommentit osoittaa (jälleen kerran), että kun pistää empatiaa maailmaan, se lähtee kiertoon. Se on tärkeintä. Koska kenelle tahansa voi tulla se hetki, kun sillalta hyppääminen tuntuu parhaalta vaihtoehdolta. Ja silloin kaipaa ihan varmasti empatiaa, ei jotain ”vahvaa tyyppiä” kertomaan, kuinka nyt kannattaisi vaan mennä takasin duuniin - sinne, josta se arvottomuuden kokemuksen kierre alunperin lähtikin. Paha olo on tosi ok. Se ei tee kenestäkään huonompaa. Mutta toisen satuttaminen ja välinpitämättömyys satuttaa sitä toista. Vain itse voi valita toisin.
——
Mä puhun usein siitä, miten muilla aloilla olisi seksialalta paljon oppimista. Tämä ala pistää tietyllä tapaa luupin alle omia kipupisteitä. Jokainen kohdallaan sitten valitsee sellaisen käsittelytavan, johon juuri sillä hetkellä elämässään kykenee. Mutta varsinkin aktivismin parissa olen kohdannut aivan käsittämättömän upeita, empaattisia ihmisiä, jotka nimenomaan ovat kohdanneet niitä mörköjään. Siellä on niin paljon viisautta siitä, mikä työmaailmassa länsimaisessa yhteiskuntasysteemissä mättää, ja kuinka luovasti seksityötä tekevät ovat näitä ratkoneet ainutlaatuisen alansa avulla.
Nimenomaan esim. mentaalisten ja emotionaalisten resurssien säätelystä ja sen tarpeesta tämä ala opettaa ja on opettanut paljonkin. Myös Suomi-Twitterissä meikäläiset nostaa aihetta yhä useammin esiin. Että miten ihanaa vihdoin tehdä työtä, jossa ehtii palautua, ajatella mikä itselle elämässä on oikeasti tärkeää, jne. Siitä jotenkin kummasti seuraa sellaista, että on aidosti mukavampi kanssaihmisille, kun valitsee missä ja millä tavalla omaa energiaansa käyttää.
Työn tekeminen vain siksi, että ”on kunniakasta tehdä työtä” nyt vaan on jo todella vanhanaikaista. Suomen suurin ennenaikaiselle eläkkeelle vievä sairausryhmä on mielenterveydelliset sairaudet. Ja sitten täällä kehuskellaan sillä, miten lapio kyllä heiluu, vaikka mikä olisi. Ei se vaan heilu enää siinä kohtaa, kun tulee burn out.
Ja en mä nyt kovin pahalla voi ottaa sitä, jos jonkun mielikuva musta/mun ilmosta on se, että mun kanssa yhdynnässä oleminen johtaa henkiseen matkaan, jonka lopussa olemme yhtä universumin kanssa
En ikävä kyllä voi tälläistä luvata, mutta olen otettu, että tällainen mielleyhtymä nousee! Mä itse ajattelen, että olen tällainen tavallinen blondi nainen, joka vaan rakastaa ihan hirveästi seksiä ja tykkää paneskella. Jos siinä pääsee yhteyteen toisen ihmisen kanssa, niin ei kuulostaa yhtään paskemmalta duunipäivältä! Ja juu, on kiva tehdä työtä, jossa omasta läsnäolosta ja halusta nähdä toinen ihminen on vain etua.
