Mä en usko mihinkään sellaiseen romanttiseen ajatukseen rakkaudesta ja yhdestä oikeasta ihmisestä ja kohtalosta yms. Aivojen kemiaa vain, mitä voi hallita. Hyvin muistan teiniajan oman ensirakkauden, josta meni pää totaalisen sekaisin. Kun ekaa kertaa alkoi seurustelee ja elämä oli hetken pelkkää iloa. Monesti miettinyt, että mitä se rakastuminen on tällaisena keski-ikäisenä elämän turruttamana, kun osaa jo järjelläkin ajatella? Ohjeistetusti älä rakastu, ennemminkin että opettele käsittelemään tunteet, äläkä kiinny liikaa?
En osaa pelätä mitään rakastumista ja siitä seuraavia negatiivisiä tunteita, ahdistusta tai yms. Luulen ainakin tuntevani itseni sen verran hyvin, että tällaiset osaan käsitellä.
Mutta kyllä tapaamisilla ite ainakin haluun tuntea, kokea ja heittäytyä täysillä. Tuntea lämpöä, nähdä naisen ja elämän kauneuden. Katsoo syvälle silmiin, itkee onnen kyyneleet jos siltä tuntuu. Antaa tunteille tilaa, ihastua tai vaikka rakastua jos se on tunnissa mahdollista jne panna tietty samalla.
Nauttia, rakastella ja elää täysillä, sillä huomenna sitä voi olla vaikka kuollut! Näin siis ajatuksena, toteutuuko se on tietty sit ihan toinen juttu.
Pelkästään ilman tunteita kassit voi tyhjentää ja paineet purkaa runkkaamalla.
Rakastelu ja rakastuminen on kaksi eri asiaa. Rakastelu on tekemistä ja rakastuminen tunnetta.