Ihminen ei elä ainoastaan leivästä.
Kävin tänään Oulun Sinfonian 40-vuotis gaalakonsertissa Madetojan salilla, kapellimestarina toimi Rumon Gamba. Ohjelmanumerossa oli ensimmäisenä Einojuhani Rautavaaran teoksen Cantus Artcitus toinen osa ”Melancolia”. Teos on historiallinen sikäli että se sävellittiin ja esitettiin ensimmäisen kerran Oulun ensimmäisessä tohtoripromootiossa, mitä se sitten tarkoittaakaan. Teos alkoi mielenkiintoisesti kaiuttimista soitetun linnunlaulun johdolla, laulu on nauhoitettu Liminganlahdella. Rautavaara on minulle tuttu lähinnä nimenä mutta pidin kappaleesta. Kenties tutustun Rautavaaran tuotantoon tarkemminkin joskus kun jaksan.
Seuraava esitys onkin ihan klassisen musiikin perustuotannon keskiöstä: kaunis ja tunnettu Pjotr Tsaikovskin Pianokonsertto nro 1 josta kuultiin kolmas osa. Lavalle oli tuotu flyygeli jonka ääni soi upeasti Mika Rännälin käsissä. Tämä on vahvaa orkesterimusiikkia, bändin jokainen jäsen sai osallistua ja panna parastaan teoksen aikana. Tämä kappale kolahti myöskin luoden kivoja fiiliksiä.
Pohjois-Pohjanmaan musiikin suuri nimi on juurikin Leevi Madetoja. Hänen tuotantoaan esitettiin seuraavaksi, neljä laulua jonkun sopraanon tulkitsemana. Aluksi yritin saada selvää sanoista mutta siitä ei tullut mitään. Tämä osuus ei oikein auennut minulle.
Konsertin puoliväliin oli sijoitettu illan helmi. Vuorossa oli Max Bruchin Skottilainen fantasia. Koko orkesterin lisäksi esittämässä oli 12-vuotias sooliviulisti Lilja Haatainen. Lilja on lajissaan todellinen superlahjakkuus ja voi miten kauniisti hänen viulunsa soikaan! Pulssini oli varmaan jotakin 180 tämän biisin aikana. Lopuksi Lilja heitti yläfemmat Rumon Gamban kanssa. He he, tämä tyttö osaa ottaa yleisönsä! Hänen tulevaisuutensa viulistina on valoisa, ottakaapas seurantaan, YouTubesta löytyy Liljan soittoa.
No niin, pulssi alkoi tasaantua, soitetiin oululaisen Jouko Tötterströmin sinfonia sekä sitten kolmisen kappaletta jazzilta kuulostavaa musiikkia, josta syystä lavalle asteli saksofonisti Pope Puolitaival. Ennen tätä iltaa en ollut tajunnut jazzin hienoudesta mitään eikä tilanne päässyt muuttumaan. Kyseisen genren lajikulttuuriin kuulunee se että yleisö saattaa alkaa spontaanisti taputtamaan kesken kipaleen. Näin ainakin nyt kävi, muistaakseni kerran viulu- ja kerran trumpettisoolon päätteeksi. Alkuunsa vaikutti minusta juntilta taputella kesken kaiken mutta siitä ei ole kyse.
Jazz-hairahduksen jälkeen konsertin viimeisellä kappaleella ikäänkuin hyviteltiin kaltaistani pottumokkaista arvokonservatiivi -vierasta: soitettiin Sibeliuksen Finlandia. Idea oli Rumon Gamban: hänen mielestään juhlagaalakonsertissa pitää soittaa Finlandia ja siinä hän on täysin oikeassa.