Olen ihmisenä ollut aina hiukan levoton. Aivot raksuttavat monesti liikaa ja yliajattelen.
Kun on ollut kohta täydet kaksi vuosikymmentä onnellisessa parisuhteessa, alkaa jossain vaiheessa kuitenkin miettimään, tässäkö tämä nyt on? Koko loppuelämä?
Päivät ja vuodet muuttuvat toistensa kaltaisiksi ja mikään ei oikein tunnu miltään.
Tai näin siis minä. Onnellisia he, keiden ei moisia tarvitse kelailla.
Suhde itsessään voi erinomaisesti, seksielämä on kaikilla mittareilla hyvää (ollut aina) ja kaikki on hyvin. Ja kuitenkin on takaraivossa tunne, että riittääkö tämä?
Tässä on vuosien varrella koitettu keksiä erinäisiä keinoja, miten katkaista tämä sama, ikuinen harmaus. Päiväni murmelina-efekti.
Jotkut dokaavat joku viikonloppu, toiset matkustavat, kuka mitäkin. Pakokeinoja todellisuudesta kaikki, minun nähdäkseni.
Minulla on omat harrastukseni. Nuorena oli eri harrastuksia, mut ajan kanssa kyllästyin niihin ja aloin harrastamaan uusia asioita.
Olen dokannut, en enää. Matkustelin, en enää.
Maksullisissa käynti on pohjimmiltaan jälleen vain yksi yritys saada jotain uutta arkeen. Edes pieneksi hetkeksi.
Sillä ei ole mitään tekemistä parisuhteen tai omien fantasioiden toteuttamisessa. Ei minun kohdallani.
Vain yritys paeta tätä samanlaisena harmaana massana pyörivää arkea.
Todennäköisesti kyllästyn tähänkin harrastukseen viimeistään siinä vaiheessa, kun se ei enää tarjoa minulle sitä hetken pakoa oravanpyörästä.
Sitten mietitään jälleen, mitä seuraavaksi. Tai itseasiassa mietin sitä jo nyt.
Nimim.
Kun mikään ei riitä
Aloittajan frendile tiedoksi:
20 suhdevuoden jälkeen kukaan ei laita itseään seksikkääksi koko aikaa tai ole kiimainen 24/7.
Reality check.
Miehet ovat oikeasti idiootteja, jos noin ajattelevat