[Pataässä]

Nuorempana tuli luettua BBSien pornotekstejä, yksi Suomen merkittävistä novellisteista oli nimimerkiltään "-=Mike=-".

Näitä suominovellien hienouksia on taltioitu talteen, ja edelleen luettavissa 30 vuotta myöhemmin: https://basscadet.fi/pornotekstit/

Sama, nuo tulivat myös tutuiksi silloin aikanaan. 

[AnniAuringonkukka]

Nuorempana tuli luettua BBSien pornotekstejä, yksi Suomen merkittävistä novellisteista oli nimimerkiltään "-=Mike=-".

Näitä suominovellien hienouksia on taltioitu talteen, ja edelleen luettavissa 30 vuotta myöhemmin: https://basscadet.fi/pornotekstit/

Menin klikkaamaan tuolta Pornotekstit-sivulla randomilla. Hämmennykseni, kun klikkaamani tarinan nimi oli Child. Hämmennykseni vähintään tuplaantui luettuani tarinan 😅🤣 Ei helvetti

[AnniAuringonkukka]

Osa 2: Itku

Syytän osittain (menetetyssä) Karjalassa olevia juuriani, mutta sisälläni asuu näköjään todellinen itkijämummo. Saatan itkeä ilosta, surusta, liikutuksesta, aistikuormituksesta, stressistä ja joskus jopa orgasmin hetkellä. Näin ei aina ole ollut. Oli vuosia, jolloin en itkenyt lainkaan. En myöskään juuri nauranut tai tuntenut oikeastaan mitään muutakaan.

Jälleen kerran tämä ammatti yllätti. Aiemmin tänään tunsin poskellani valuvan kyyneleitä erään asiakkaan koskettavan jäähyväisviestin johdosta.

Itku tuntui puhdistavalta ja sain sen avulla vapautetuksi kaikkea muutakin hieman jumissa ollutta viikon energiaa. Menen joskus ihan tarkoituksella YouTubeen katsomaan jotain jäätäviä nyyhkyvideoita tai kuuntelen megasurullista musiikkia, jos tuntuu, että jotain on sisälläni juntturassa ja haluan saada oloa hieman kevyemmäksi. Itken nimittäin välillä kerralla vähän kaikkea muutakin kertynyttä varsinkin kiireisten kausien jälkeen, eikä itku joskus edes liity välttämättä niinkään käsillä olevaan tilanteeseen. Tilanne toimii välillä ainoastaan triggerinä patoutuneiden tunteiden vapauttamiselle.

Tätä kyseistä viestiä itkiessäni mietin hetken, että pitäisikö mun olla enemmän too cool 4 school ja laittaa joku etäisempi aspaminä päälle ylipäätään tässä hommassa. Mutta tulin lopputulokseen, että ei. Tunteitaan voi myös kannatella samaan aikaan kun niiden antaa virrata. Itselleni sosiaalinen naamiointi on uuvuttavampaa. Tein sitä niin monta vuotta, etten enää jaksa. Monet asiakaskohtaamiset myös aidosti koskettavat mua jollain tapaa ja tämä todella on ihmistyötä. Vaikka jokin aika sitten näkemäni scifielokuva Companion saikin mut miettimään, että kuinka paljon olen tän työn myötä muuttumassa nussittavaksi läheisyysrobotiksi, jonka eri ominaisuuksia kuten aggressiivisuutta/mukautuvuutta tai jopa älykkyyttä säätelen eri tilanteisiin ja eri ihmisille kuten siinä leffassa, tulin lopputulokseen että toistaiseksi pysyn kuitenkin vielä täällä ihmisyyden puolella. Ja jos en pysy, lienee korkea aika lopettaa hommat.

Tyydytän tällä työllä lisäksi sellaista loputonta uteliaisuutta ihmisiä ja ihmisenä olemista kohtaan, ja siihen kuuluu myös tunteellisuus. Tunteet eivät myöskään jää jumiin kehoon panssariksi kun niiden antaa tulla ja mennä vapaasti, niitä ei pelkää eikä niihin myöskään takerru.

Itketkö sinä usein? Jos kyllä, millaisissa tilanteissa? Milloin itkit viimeksi?

[velihopea]

Osa 2: Itku

Syytän osittain (menetetyssä) Karjalassa olevia juuriani, mutta sisälläni asuu näköjään todellinen itkijämummo. Saatan itkeä ilosta, surusta, liikutuksesta, aistikuormituksesta, stressistä ja joskus jopa orgasmin hetkellä. Näin ei aina ole ollut. Oli vuosia, jolloin en itkenyt lainkaan. En myöskään juuri nauranut tai tuntenut oikeastaan mitään muutakaan.

….

 tulin lopputulokseen että toistaiseksi pysyn kuitenkin vielä täällä ihmisyyden puolella. Ja jos en pysy, lienee korkea aika lopettaa hommat.

Tyydytän tällä työllä lisäksi sellaista loputonta uteliaisuutta ihmisiä ja ihmisenä olemista kohtaan, ja siihen kuuluu myös tunteellisuus. Tunteet eivät myöskään jää jumiin kehoon panssariksi kun niiden antaa tulla ja mennä vapaasti, niitä ei pelkää eikä niihin myöskään takerru.

Itketkö sinä usein? Jos kyllä, millaisissa tilanteissa? Milloin itkit viimeksi?

Ihminen, joka on liian kuormittunut ihan minkä vain syyn takia, harvemmin jaksaa nauraa, tuntea seksuaalista halua, ystävystyä uusien ihmisten kanssa tai edes itkeä. Mennään vain suoritusmoodissa vuosienkin ajan. Tuttua myös itselleni. Joillain tuo on myös masennuksen ilmenemismuoto tai muuttuu sellaiseksi.

En juurikaan itke, koska suomalainen mieskulttuuri on opettanut, että miehet eivät itke (edes silloin kun pitäisi). Herkistyn kyllä tietyissä tilanteissa ja kaipa itkemiseksi voi sanoa tilannetta vanhan sukulaiseni hautajaisissa vajaa vuosi sitten. Olin vastannut hänen hoidostaan jo muutaman vuoden ja hautajaiset olivat toki lopullinen kulminaatiopiste tuolle. Itselleni hänen poismenonsa oli lähinnä helpotus (ja varmasti hänelle itselleenkin), mutta ovathan lopulliset jäähyväiset aina lopulliset.

Palveluntarjoajassa kyllä arvostan tuota ihmisyyttä ja ihmisläheisyyttä. Se taitaa kuitenkin olla pitkän päälle se raskain osa maailman vanhinta ammattia, noin vanhoilta vakkareilta kuultuna. Pelkkä seksi on helppoa. No näin kai meille asiakkaillekin.

Paikkakunnalta toiselle kiertävät pt:t päässee psyykkisesti helpommalla, kun ei tartte saman asiakkaan elämäntarinaan takertua viikosta toiseen.

[ThomasDundee]

Itketkö sinä usein? Jos kyllä, millaisissa tilanteissa? Milloin itkit viimeksi?

Itken aika usein.
Surusta, ikävästä, ilosta, onnesta, liikutuksesta, myötätunnosta, kiitollisuudesta, vitutuksesta...
Nauran myös niin että kyyneleet valuu. Tämä on kuulemma isäni suvun piirre.
En nyt muista tarkalleen milloin viimeksi, mutta ei siitä kauaa ole.

[palvelunostaja]

Nauran herkästi, joskus niin että kyyneleet valuu.

Surusta en muista aikuisena itkeneeni, herkistynyt kyllä mutta kyyneleet on tiukassa. Kerran toistakymmentä vuotta sitten tirautin muutaman kyyneleen kun tilanne, jossa olin jo ehtinyt kuvitella kauheimmat mahdolliset skenaariot päättyikin onnellisesti.

En koe itkemisestä minkäänlaista katarsista; tämä on kuitenkin maa jossa mies ei saisi itkeä, nauraa eikä haaveilla ja kaikkea pitäisi hävetä.

Ymmärrän kyllä miksi jotkut pt:t ovat varautuneita ja etäisiä, oli se sitten luonnollista tai ammattia varten luotu suojakeino, mutta asiakaskokemus jää tällöin usein aika valjuksi. Jos todellista minää pitää suojella niin ehkä se ammattiminä voisikin muuttua toiseen suuuntaan.

[AnniAuringonkukka]

Arvostan teidän avoimia ja kauniita vastauksia.

Ahtaalta kulttuurilta kuulostaa. Toisaalta kaikelle tälle on myös ollut syynsä ja paikkansa karuissa oloissa. Se karskius ja sisu on myös yksi iso tekijä, että meistäkään kukaan kirjoittelee vapaasti yhtään mitään täällä vapaassa maassa suomen kielellä.

Onneksi ollaan kuitenkin menty eteenpäin, eikä täysi tunnekylmyys ole enää ainoa vaihtoehto. Oon iloinen ja toiveikas, sillä Suomessa on viime vuosina putkahdellut monissa kaupungeissa muitakin kuin uskonnollisia miesten piirejä ja ns. miestyötä (kuten Teemu Syrjälän miesten viikonloput). Omassa lähipiirissäni on myös paljon ihmisiä, jotka eivät suostu enää ahtautumaan vanhoihin muotteihin tai toistamaan niin herkästi perittyjä selviytymis-Suomen malleja tai traumaperäisiä kaavoja, joko itsensä tai omien lapsiensa vuoksi. Sukujen tunnekylmyyskirouksen katkaisijoille nostan aina hattua. Koska nää jutut lieveilmiöineen (kuten alkoholismi) koskettaa ihan jokaikistä sukua tässä maassa.

Teistäkin jokaikinen myös luo muillekin tilaa olla rehellisemmin oma itsensä sanoittamalla kaikkea tätäkin ääneen Joten kiitos siitäkin.

[AnniAuringonkukka]

Itketkö sinä usein? Jos kyllä, millaisissa tilanteissa? Milloin itkit viimeksi?

Itken aika usein.
Surusta, ikävästä, ilosta, onnesta, liikutuksesta, myötätunnosta, kiitollisuudesta, vitutuksesta...
Nauran myös niin että kyyneleet valuu.

Kiitollisuudesta itkeminen on aivan ihanaa.

Ja tuo vitutusitku on myös tuttua. Eniten sitä on tapahtunut byrokratian kanssa tapellessa. Yksi syy, miksi en ehkä pysyvästi muuta koskaan mihinkään Etelä-Euroopan maahan vaikka ne on muuten ihania paikkoja on että varmaan kuolisin vitutukseen yrittäessä hoitaa mitään asiaa. En osaa vielä ottaa tuollaista absurdina teatterina, vaan menee niin saatanasti tunteisiin kun joku asia ei hoidu jouhevasti :-D

[Pataässä]

...

Itketkö sinä usein? Jos kyllä, millaisissa tilanteissa? Milloin itkit viimeksi?

Itken aika usein, tekisi jopa mieli sanoa, että liiankin usein. Herkkiksenä silmät kostuu vähän väliä eli useamman kerran viikossa. Tilanteet voivat olla sitten aika yllättäviäkin ja välillä se jopa harmittaa itseäni. Olen itkenyt jopa palveluntarjojan luona, hän on toki aika spesiaalitapaus ja se tilanne meni ihan hyvin. Viimeksi itkin tänään, kun tuli mieleeni muutamia asioita elämäni varrelta.

[velihopea]

Arvostan teidän avoimia ja kauniita vastauksia.

Ahtaalta kulttuurilta kuulostaa. Toisaalta kaikelle tälle on myös ollut syynsä ja paikkansa karuissa oloissa. Se karskius ja sisu on myös yksi iso tekijä, että meistäkään kukaan kirjoittelee vapaasti yhtään mitään täällä vapaassa maassa suomen kielellä.

Tämä on kyllä erinomaisen tarkkanäköinen havainto, etenkin naiselta, joka ei ehkä kuitenkaan ”aisti” näitä suomalaisen mieskulttuurin kaikkia nyansseja. Mutta jotta tämä maa on saatu pidettyä itsenäinenä, asenteen on ollut pakko olla karrikoidusti:”Syötä sie nyt vittu sitä vyötä, ni mie ammun ryzzää munille!” Saunassa on asiasta viinan voimalla puhuttu, jos sielläkään…

Eli suomalainen mieskulttuuri kärsii edelleen isoisien sotatraumoista, joita ei hoidettu aikoinaan suinkaan millään kriisiterapioilla tai tilanteen debriefiengeillä. Papin sanojen lisäksi viina oli ainoa hoitokeino, ehkä myös morfiini yms.

Onneksi ollaan kuitenkin menty eteenpäin, eikä täysi tunnekylmyys ole enää ainoa vaihtoehto. Oon iloinen ja toiveikas, sillä Suomessa on viime vuosina putkahdellut monissa kaupungeissa muitakin kuin uskonnollisia miesten piirejä ja ns. miestyötä (kuten Teemu Syrjälän miesten viikonloput). Omassa lähipiirissäni on myös paljon ihmisiä, jotka eivät suostu enää ahtautumaan vanhoihin muotteihin tai toistamaan niin herkästi perittyjä selviytymis-Suomen malleja tai traumaperäisiä kaavoja, joko itsensä tai omien lapsiensa vuoksi. Sukujen tunnekylmyyskirouksen katkaisijoille nostan aina hattua. Koska nää jutut lieveilmiöineen (kuten alkoholismi) koskettaa ihan jokaikistä sukua tässä maassa.

Teistäkin jokaikinen myös luo muillekin tilaa olla rehellisemmin oma itsensä sanoittamalla kaikkea tätäkin ääneen Joten kiitos siitäkin.

Miestyötä tekee myös mm. Miessakit ry, jonka kursseilla olin itse toista kertaa erottuani miettimässä, että mikä nyt taas meni vituiksi. Ja omalta osaltani olen yrittänyt katkaista sukuni rasitteita monin tavoin. En tiedä, olenko onnistunut.

Hupakot kuitenkin toimivat meille miehille usein ns. ensivasteen hoitajina moneen parisuhde- tai perheongelmaan. Oikein ja tyylillä, asiakasta kunnioittaen hoidettuna hupakon ammatti onkin kelpo palveluammatti. Siksikin hupakon homma lienee maailman vanhin ammatti, että miesten psykohistoriassa on aina ollut tarvetta tällaisille palveluille. Mies kun yleensä avautuu myös henkisesti pildeä saatuaan 😉

[Pekonen]

Sodan käyneen ikäpolven kadottua jo käytännössä mananmajoille tuntuu siltä kuin jotakin hyvin järkevää ja aikuismaista kypsyyttä olisi kadonnut suomalaisesta yhteiskunnasta heidän mukanaan. Toki tähän tuntemukseen saattaa vaikuttaa se että itse oli hyvin pieni suurimman osan ajasta jolta ukit ja mummot muistaa.
Huorat on kyllä miehille varmasti melkoisia psykoterapeutteja.
Onhan se aivan mahtavaa palvelua miehelle jos löytyy niin hyvä huora jota voi panna kuin villeimmissä seksifantasioissa ja sitten hoivailla ja rapsutella ja vielä keskustella omista mieltä painavista jutuista. Tällaista luotettavaa huoraa arvostaakin sitten kuin taivaallista enkeliä.

[AnniAuringonkukka]

Mietin joskus kauan sitten teininä kurtisaanivakoijista luettuani, että miten helvetissä järkevä, muuten tiukassa kurissa elävä ammattitaitoinen upseeri tai poliitikko voi laverrella jopa valtiosalaisuuksia tuntemattomalle naiselle. Ja että miten tää voi olla niin toimiva metodi, että sille on oma nimi.

Sitten vartuin. Aloin itse kantaa vastuuta asioista ja tutustua vielä paljon enemmän paljon vastuuta kantaviin ihmisiin. Aloin ymmärtää ihmissuhteita paremmin sekä miten heteromiehet voivat reagoivat naisiin. Varsinkin nyt tän seksityön myötä todellakin osaan kuvitella, miten tulenaran tiedon jakaminen saattaa tapahtua.

Kellepä muullekaan moni puhuu kuin tuntemattomaksi, vaarattomaksi (ja jollain tasolla jopa mitättömäksi) olettamalleen intiimityön ammattilaiselle, jolla ei ole kytköksiä hänen elämäänsä ja jolta olettaa vaikenemista? Moni kantaa yksin valtavan raskaita asioita... Ja totuus pyrkii aina pintaan. Se sama totuuden pyrkimys pintaan saa meidät joskus jättämään ympäriinsä alitajuisesti jälkiä muistakin salaisuuksista.

Oman jaksamiseni ja terveiden rajojen vuoksi kieltäydyn olemasta kenenkään psykoterapeutti, niin ystävyys- kuin asiakassuhteissa. Sen sijaan pidän kyllä kunniana olla uskottu. Pieni mutta merkittävä sävyero.

[AnniAuringonkukka]

Oikein ja tyylillä, asiakasta kunnioittaen hoidettuna hupakon ammatti onkin kelpo palveluammatti. Siksikin hupakon homma lienee maailman vanhin ammatti, että miesten psykohistoriassa on aina ollut tarvetta tällaisille palveluille. Mies kun yleensä avautuu myös henkisesti pildeä saatuaan 😉

Antiikin temppelihuorilla vois sanoa olleen laajempana tehtävänä niinsanotusti nussia sota pois miehistä.

En näe kauhean erilaisena rooliani hupakkona tai edes siviilissä nykyaikanakaan. Jokainen ihminen kun kantaa sisällään lukemattomia taisteluita, joista muut eivät tiedä mitään. Seksi, läheisyys ja luottamukselliset keskustelut ovat yksiä parhaita tapoja saada toisistamme voimaa jatkaa. Ne myös muistuttavat sotaa paljon isommasta voimasta ❤️

[antero pee]

Nuorempana tuli luettua BBSien pornotekstejä, yksi Suomen merkittävistä novellisteista oli nimimerkiltään "-=Mike=-".

Näitä suominovellien hienouksia on taltioitu talteen, ja edelleen luettavissa 30 vuotta myöhemmin: https://basscadet.fi/pornotekstit/

Menin klikkaamaan tuolta Pornotekstit-sivulla randomilla. Hämmennykseni, kun klikkaamani tarinan nimi oli Child. Hämmennykseni vähintään tuplaantui luettuani tarinan 😅🤣 Ei helvetti

Jännittävää sisältöä... unohtamatta klassikkotarinaa Clarinet:   
"Asetuin sängylleni selälleni ja tungin klarinetin peräsuoleeni suukappaletta myöten (vain 6cm)."
😅😅

edit. never forget lypsäjä-Lissu puolialastomana 30 asteen pakkasessa!

"Pakkasta oli melkein kolmekymmentä-astetta ja tuntui siltä, että kyrvänkin saisi kohta sulattaa uunin pankolla. Kurkistin navetan ikkunasta, joka oli huurussa. Lissu kumarteli vähän väliä ja paksut reidet vilahtelivat hameen alta."

Ja luonollisesti tissit
"pullisteli kaula-aukosta ja melkein luiskahtivat ulos. Rinnanpäät olivat suuret ja tummat, nännitkin vilahtelivat hetken ajan."

Erityisesti tämä huomio että tissit "melkein luiskahtivat ulos" aiheutti kontrolloimattomia naurunpyrskähdyksiä!

[AnniAuringonkukka]

Onneksi tässä ketjussa ei oo varsinaista teemaa niin saa mennä niin pitkäksi ja OT kuin huvittaa 

Sodan käyneen ikäpolven kadottua jo käytännössä mananmajoille tuntuu siltä kuin jotakin hyvin järkevää ja aikuismaista kypsyyttä olisi kadonnut suomalaisesta yhteiskunnasta heidän mukanaan.

Oon tästä samaa mieltä. Vaikka se oli megatraumatisoitunut sukupolvi, niissä sodanaikaisissa ponnisteluista ja jälleenrakennustyössä varsinkin hioitui ylisukupolvista voimaa jonka varassa me edelleen ollaan. Asun kaupungissa joka poltettiin vähän reilu 80 vuotta sitten ja kyhättiin markalla kasaan sen jälkeen alle vuosikymmenessä (ja sen on näköistäkin). Näen tästä muistutuksia edelleen joka päivä.

Luin joskus erään lotan haastattelun, joka sanoi että sodan aikaan ihmiset tuntuivat jotenkin "paremmilta": jalommilta, vahvemmilta, yhteisömmisiltä. Pakkohan se oli.

On ilmeisesti myös ollut aikamoinen vaiettu salaisuus monien sotaveteraanienkin kohdalla (ei vain Suomen sodissa), että usein sodassa taistellut jää tietyllä oudolla tavalla kaipaamaan sitä. Ei sen kauheuksia, mutta ajan selkeitä jaettuja arvoja kuten vapaus, yhteisöllisyyttä, veljeyttä/sisareutta, asioiden merkityksellisyyttä ja yhteen hiileen puhaltamista.

Siksi aina mietinkin tapoja, joilla ihmiset pääsevät tätä kokemaan ilman sodan repivyyttä. Olen itse osallistunut paljon ja vetänytkin piirityöskentelyä ja olen sen vankkumaton kannattaja. Tän takia juuri promoan miestyötäkin ja oon iloinen, että tälläkin foorumilla tunnetaan Miessakit Ry. Musta on myös fiksua ymmärtää, milloin ei yksin pärjää.

Myös nykyinen poliittinen tilanne on menossa siihen suuntaan, että tälle isovanhempien sisulle, viisaudella ja yhden köyden vetämiselle alkaa olla taas vahva tarve.

[velihopea]

Oikein ja tyylillä, asiakasta kunnioittaen hoidettuna hupakon ammatti onkin kelpo palveluammatti. Siksikin hupakon homma lienee maailman vanhin ammatti, että miesten psykohistoriassa on aina ollut tarvetta tällaisille palveluille. Mies kun yleensä avautuu myös henkisesti pildeä saatuaan 😉

Antiikin temppelihuorilla vois sanoa olleen laajempana tehtävänä niinsanotusti nussia sota pois miehistä.

Repupyssy jumissa, mutta repesin tälle 😂 Noinhan se on varmasti ollut.

En näe kauhean erilaisena rooliani hupakkona tai edes siviilissä nykyaikanakaan. Jokainen ihminen kun kantaa sisällään lukemattomia taisteluita, joista muut eivät tiedä mitään. Seksi, läheisyys ja luottamukselliset keskustelut ovat yksiä parhaita tapoja saada toisistamme voimaa jatkaa. Ne myös muistuttavat sotaa paljon isommasta voimasta ❤️

Tässä olet aivan oikeassa.