Onneksi tässä ketjussa ei oo varsinaista teemaa niin saa mennä niin pitkäksi ja OT kuin huvittaa

Sodan käyneen ikäpolven kadottua jo käytännössä mananmajoille tuntuu siltä kuin jotakin hyvin järkevää ja aikuismaista kypsyyttä olisi kadonnut suomalaisesta yhteiskunnasta heidän mukanaan.
Oon tästä samaa mieltä. Vaikka se oli megatraumatisoitunut sukupolvi, niissä sodanaikaisissa ponnisteluista ja jälleenrakennustyössä varsinkin hioitui ylisukupolvista voimaa jonka varassa me edelleen ollaan. Asun kaupungissa joka poltettiin vähän reilu 80 vuotta sitten ja kyhättiin markalla kasaan sen jälkeen alle vuosikymmenessä (ja sen on näköistäkin). Näen tästä muistutuksia edelleen joka päivä.
Luin joskus erään lotan haastattelun, joka sanoi että sodan aikaan ihmiset tuntuivat jotenkin "paremmilta": jalommilta, vahvemmilta, yhteisömmisiltä. Pakkohan se oli.
On ilmeisesti myös ollut aikamoinen vaiettu salaisuus monien sotaveteraanienkin kohdalla (ei vain Suomen sodissa), että usein sodassa taistellut jää tietyllä oudolla tavalla kaipaamaan sitä. Ei sen kauheuksia, mutta ajan selkeitä jaettuja arvoja kuten vapaus, yhteisöllisyyttä, veljeyttä/sisareutta, asioiden merkityksellisyyttä ja yhteen hiileen puhaltamista.
Siksi aina mietinkin tapoja, joilla ihmiset pääsevät tätä kokemaan ilman sodan repivyyttä. Olen itse osallistunut paljon ja vetänytkin piirityöskentelyä ja olen sen vankkumaton kannattaja. Tän takia juuri promoan miestyötäkin ja oon iloinen, että tälläkin foorumilla tunnetaan Miessakit Ry. Musta on myös fiksua ymmärtää, milloin ei yksin pärjää.
Myös nykyinen poliittinen tilanne on menossa siihen suuntaan, että tälle isovanhempien sisulle, viisaudella ja yhden köyden vetämiselle alkaa olla taas vahva tarve.