[Pataässä]

Nuorempana tuli luettua BBSien pornotekstejä, yksi Suomen merkittävistä novellisteista oli nimimerkiltään "-=Mike=-".

Näitä suominovellien hienouksia on taltioitu talteen, ja edelleen luettavissa 30 vuotta myöhemmin: https://basscadet.fi/pornotekstit/

Sama, nuo tulivat myös tutuiksi silloin aikanaan. 

[AnniAuringonkukka]

Nuorempana tuli luettua BBSien pornotekstejä, yksi Suomen merkittävistä novellisteista oli nimimerkiltään "-=Mike=-".

Näitä suominovellien hienouksia on taltioitu talteen, ja edelleen luettavissa 30 vuotta myöhemmin: https://basscadet.fi/pornotekstit/

Menin klikkaamaan tuolta Pornotekstit-sivulla randomilla. Hämmennykseni, kun klikkaamani tarinan nimi oli Child. Hämmennykseni vähintään tuplaantui luettuani tarinan 😅🤣 Ei helvetti

[AnniAuringonkukka]

Osa 2: Itku

Syytän osittain (menetetyssä) Karjalassa olevia juuriani, mutta sisälläni asuu näköjään todellinen itkijämummo. Saatan itkeä ilosta, surusta, liikutuksesta, aistikuormituksesta, stressistä ja joskus jopa orgasmin hetkellä. Näin ei aina ole ollut. Oli vuosia, jolloin en itkenyt lainkaan. En myöskään juuri nauranut tai tuntenut oikeastaan mitään muutakaan.

Jälleen kerran tämä ammatti yllätti. Aiemmin tänään tunsin poskellani valuvan kyyneleitä erään asiakkaan koskettavan jäähyväisviestin johdosta.

Itku tuntui puhdistavalta ja sain sen avulla vapautetuksi kaikkea muutakin hieman jumissa ollutta viikon energiaa. Menen joskus ihan tarkoituksella YouTubeen katsomaan jotain jäätäviä nyyhkyvideoita tai kuuntelen megasurullista musiikkia, jos tuntuu, että jotain on sisälläni juntturassa ja haluan saada oloa hieman kevyemmäksi. Itken nimittäin välillä kerralla vähän kaikkea muutakin kertynyttä varsinkin kiireisten kausien jälkeen, eikä itku joskus edes liity välttämättä niinkään käsillä olevaan tilanteeseen. Tilanne toimii välillä ainoastaan triggerinä patoutuneiden tunteiden vapauttamiselle.

Tätä kyseistä viestiä itkiessäni mietin hetken, että pitäisikö mun olla enemmän too cool 4 school ja laittaa joku etäisempi aspaminä päälle ylipäätään tässä hommassa. Mutta tulin lopputulokseen, että ei. Tunteitaan voi myös kannatella samaan aikaan kun niiden antaa virrata. Itselleni sosiaalinen naamiointi on uuvuttavampaa. Tein sitä niin monta vuotta, etten enää jaksa. Monet asiakaskohtaamiset myös aidosti koskettavat mua jollain tapaa ja tämä todella on ihmistyötä. Vaikka jokin aika sitten näkemäni scifielokuva Companion saikin mut miettimään, että kuinka paljon olen tän työn myötä muuttumassa nussittavaksi läheisyysrobotiksi, jonka eri ominaisuuksia kuten aggressiivisuutta/mukautuvuutta tai jopa älykkyyttä säätelen eri tilanteisiin ja eri ihmisille kuten siinä leffassa, tulin lopputulokseen että toistaiseksi pysyn kuitenkin vielä täällä ihmisyyden puolella. Ja jos en pysy, lienee korkea aika lopettaa hommat.

Tyydytän tällä työllä lisäksi sellaista loputonta uteliaisuutta ihmisiä ja ihmisenä olemista kohtaan, ja siihen kuuluu myös tunteellisuus. Tunteet eivät myöskään jää jumiin kehoon panssariksi kun niiden antaa tulla ja mennä vapaasti, niitä ei pelkää eikä niihin myöskään takerru.

Itketkö sinä usein? Jos kyllä, millaisissa tilanteissa? Milloin itkit viimeksi?

[velihopea]

Osa 2: Itku

Syytän osittain (menetetyssä) Karjalassa olevia juuriani, mutta sisälläni asuu näköjään todellinen itkijämummo. Saatan itkeä ilosta, surusta, liikutuksesta, aistikuormituksesta, stressistä ja joskus jopa orgasmin hetkellä. Näin ei aina ole ollut. Oli vuosia, jolloin en itkenyt lainkaan. En myöskään juuri nauranut tai tuntenut oikeastaan mitään muutakaan.

….

 tulin lopputulokseen että toistaiseksi pysyn kuitenkin vielä täällä ihmisyyden puolella. Ja jos en pysy, lienee korkea aika lopettaa hommat.

Tyydytän tällä työllä lisäksi sellaista loputonta uteliaisuutta ihmisiä ja ihmisenä olemista kohtaan, ja siihen kuuluu myös tunteellisuus. Tunteet eivät myöskään jää jumiin kehoon panssariksi kun niiden antaa tulla ja mennä vapaasti, niitä ei pelkää eikä niihin myöskään takerru.

Itketkö sinä usein? Jos kyllä, millaisissa tilanteissa? Milloin itkit viimeksi?

Ihminen, joka on liian kuormittunut ihan minkä vain syyn takia, harvemmin jaksaa nauraa, tuntea seksuaalista halua, ystävystyä uusien ihmisten kanssa tai edes itkeä. Mennään vain suoritusmoodissa vuosienkin ajan. Tuttua myös itselleni. Joillain tuo on myös masennuksen ilmenemismuoto tai muuttuu sellaiseksi.

En juurikaan itke, koska suomalainen mieskulttuuri on opettanut, että miehet eivät itke (edes silloin kun pitäisi). Herkistyn kyllä tietyissä tilanteissa ja kaipa itkemiseksi voi sanoa tilannetta vanhan sukulaiseni hautajaisissa vajaa vuosi sitten. Olin vastannut hänen hoidostaan jo muutaman vuoden ja hautajaiset olivat toki lopullinen kulminaatiopiste tuolle. Itselleni hänen poismenonsa oli lähinnä helpotus (ja varmasti hänelle itselleenkin), mutta ovathan lopulliset jäähyväiset aina lopulliset.

Palveluntarjoajassa kyllä arvostan tuota ihmisyyttä ja ihmisläheisyyttä. Se taitaa kuitenkin olla pitkän päälle se raskain osa maailman vanhinta ammattia, noin vanhoilta vakkareilta kuultuna. Pelkkä seksi on helppoa. No näin kai meille asiakkaillekin.

Paikkakunnalta toiselle kiertävät pt:t päässee psyykkisesti helpommalla, kun ei tartte saman asiakkaan elämäntarinaan takertua viikosta toiseen.

[ThomasDundee]

Itketkö sinä usein? Jos kyllä, millaisissa tilanteissa? Milloin itkit viimeksi?

Itken aika usein.
Surusta, ikävästä, ilosta, onnesta, liikutuksesta, myötätunnosta, kiitollisuudesta, vitutuksesta...
Nauran myös niin että kyyneleet valuu. Tämä on kuulemma isäni suvun piirre.
En nyt muista tarkalleen milloin viimeksi, mutta ei siitä kauaa ole.

[palvelunostaja]

Nauran herkästi, joskus niin että kyyneleet valuu.

Surusta en muista aikuisena itkeneeni, herkistynyt kyllä mutta kyyneleet on tiukassa. Kerran toistakymmentä vuotta sitten tirautin muutaman kyyneleen kun tilanne, jossa olin jo ehtinyt kuvitella kauheimmat mahdolliset skenaariot päättyikin onnellisesti.

En koe itkemisestä minkäänlaista katarsista; tämä on kuitenkin maa jossa mies ei saisi itkeä, nauraa eikä haaveilla ja kaikkea pitäisi hävetä.

Ymmärrän kyllä miksi jotkut pt:t ovat varautuneita ja etäisiä, oli se sitten luonnollista tai ammattia varten luotu suojakeino, mutta asiakaskokemus jää tällöin usein aika valjuksi. Jos todellista minää pitää suojella niin ehkä se ammattiminä voisikin muuttua toiseen suuuntaan.

[AnniAuringonkukka]

Arvostan teidän avoimia ja kauniita vastauksia.

Ahtaalta kulttuurilta kuulostaa. Toisaalta kaikelle tälle on myös ollut syynsä ja paikkansa karuissa oloissa. Se karskius ja sisu on myös yksi iso tekijä, että meistäkään kukaan kirjoittelee vapaasti yhtään mitään täällä vapaassa maassa suomen kielellä.

Onneksi ollaan kuitenkin menty eteenpäin, eikä täysi tunnekylmyys ole enää ainoa vaihtoehto. Oon iloinen ja toiveikas, sillä Suomessa on viime vuosina putkahdellut monissa kaupungeissa muitakin kuin uskonnollisia miesten piirejä ja ns. miestyötä (kuten Teemu Syrjälän miesten viikonloput). Omassa lähipiirissäni on myös paljon ihmisiä, jotka eivät suostu enää ahtautumaan vanhoihin muotteihin tai toistamaan niin herkästi perittyjä selviytymis-Suomen malleja tai traumaperäisiä kaavoja, joko itsensä tai omien lapsiensa vuoksi. Sukujen tunnekylmyyskirouksen katkaisijoille nostan aina hattua. Koska nää jutut lieveilmiöineen (kuten alkoholismi) koskettaa ihan jokaikistä sukua tässä maassa.

Teistäkin jokaikinen myös luo muillekin tilaa olla rehellisemmin oma itsensä sanoittamalla kaikkea tätäkin ääneen Joten kiitos siitäkin.

[AnniAuringonkukka]

Itketkö sinä usein? Jos kyllä, millaisissa tilanteissa? Milloin itkit viimeksi?

Itken aika usein.
Surusta, ikävästä, ilosta, onnesta, liikutuksesta, myötätunnosta, kiitollisuudesta, vitutuksesta...
Nauran myös niin että kyyneleet valuu.

Kiitollisuudesta itkeminen on aivan ihanaa.

Ja tuo vitutusitku on myös tuttua. Eniten sitä on tapahtunut byrokratian kanssa tapellessa. Yksi syy, miksi en ehkä pysyvästi muuta koskaan mihinkään Etelä-Euroopan maahan vaikka ne on muuten ihania paikkoja on että varmaan kuolisin vitutukseen yrittäessä hoitaa mitään asiaa. En osaa vielä ottaa tuollaista absurdina teatterina, vaan menee niin saatanasti tunteisiin kun joku asia ei hoidu jouhevasti :-D

[Pataässä]

...

Itketkö sinä usein? Jos kyllä, millaisissa tilanteissa? Milloin itkit viimeksi?

Itken aika usein, tekisi jopa mieli sanoa, että liiankin usein. Herkkiksenä silmät kostuu vähän väliä eli useamman kerran viikossa. Tilanteet voivat olla sitten aika yllättäviäkin ja välillä se jopa harmittaa itseäni. Olen itkenyt jopa palveluntarjojan luona, hän on toki aika spesiaalitapaus ja se tilanne meni ihan hyvin. Viimeksi itkin tänään, kun tuli mieleeni muutamia asioita elämäni varrelta.

[velihopea]

Arvostan teidän avoimia ja kauniita vastauksia.

Ahtaalta kulttuurilta kuulostaa. Toisaalta kaikelle tälle on myös ollut syynsä ja paikkansa karuissa oloissa. Se karskius ja sisu on myös yksi iso tekijä, että meistäkään kukaan kirjoittelee vapaasti yhtään mitään täällä vapaassa maassa suomen kielellä.

Tämä on kyllä erinomaisen tarkkanäköinen havainto, etenkin naiselta, joka ei ehkä kuitenkaan ”aisti” näitä suomalaisen mieskulttuurin kaikkia nyansseja. Mutta jotta tämä maa on saatu pidettyä itsenäinenä, asenteen on ollut pakko olla karrikoidusti:”Syötä sie nyt vittu sitä vyötä, ni mie ammun ryzzää munille!” Saunassa on asiasta viinan voimalla puhuttu, jos sielläkään…

Eli suomalainen mieskulttuuri kärsii edelleen isoisien sotatraumoista, joita ei hoidettu aikoinaan suinkaan millään kriisiterapioilla tai tilanteen debriefiengeillä. Papin sanojen lisäksi viina oli ainoa hoitokeino, ehkä myös morfiini yms.

Onneksi ollaan kuitenkin menty eteenpäin, eikä täysi tunnekylmyys ole enää ainoa vaihtoehto. Oon iloinen ja toiveikas, sillä Suomessa on viime vuosina putkahdellut monissa kaupungeissa muitakin kuin uskonnollisia miesten piirejä ja ns. miestyötä (kuten Teemu Syrjälän miesten viikonloput). Omassa lähipiirissäni on myös paljon ihmisiä, jotka eivät suostu enää ahtautumaan vanhoihin muotteihin tai toistamaan niin herkästi perittyjä selviytymis-Suomen malleja tai traumaperäisiä kaavoja, joko itsensä tai omien lapsiensa vuoksi. Sukujen tunnekylmyyskirouksen katkaisijoille nostan aina hattua. Koska nää jutut lieveilmiöineen (kuten alkoholismi) koskettaa ihan jokaikistä sukua tässä maassa.

Teistäkin jokaikinen myös luo muillekin tilaa olla rehellisemmin oma itsensä sanoittamalla kaikkea tätäkin ääneen Joten kiitos siitäkin.

Miestyötä tekee myös mm. Miessakit ry, jonka kursseilla olin itse toista kertaa erottuani miettimässä, että mikä nyt taas meni vituiksi. Ja omalta osaltani olen yrittänyt katkaista sukuni rasitteita monin tavoin. En tiedä, olenko onnistunut.

Hupakot kuitenkin toimivat meille miehille usein ns. ensivasteen hoitajina moneen parisuhde- tai perheongelmaan. Oikein ja tyylillä, asiakasta kunnioittaen hoidettuna hupakon ammatti onkin kelpo palveluammatti. Siksikin hupakon homma lienee maailman vanhin ammatti, että miesten psykohistoriassa on aina ollut tarvetta tällaisille palveluille. Mies kun yleensä avautuu myös henkisesti pildeä saatuaan 😉

[Pekonen]

Sodan käyneen ikäpolven kadottua jo käytännössä mananmajoille tuntuu siltä kuin jotakin hyvin järkevää ja aikuismaista kypsyyttä olisi kadonnut suomalaisesta yhteiskunnasta heidän mukanaan. Toki tähän tuntemukseen saattaa vaikuttaa se että itse oli hyvin pieni suurimman osan ajasta jolta ukit ja mummot muistaa.
Huorat on kyllä miehille varmasti melkoisia psykoterapeutteja.
Onhan se aivan mahtavaa palvelua miehelle jos löytyy niin hyvä huora jota voi panna kuin villeimmissä seksifantasioissa ja sitten hoivailla ja rapsutella ja vielä keskustella omista mieltä painavista jutuista. Tällaista luotettavaa huoraa arvostaakin sitten kuin taivaallista enkeliä.

[AnniAuringonkukka]

Mietin joskus kauan sitten teininä kurtisaanivakoijista luettuani, että miten helvetissä järkevä, muuten tiukassa kurissa elävä ammattitaitoinen upseeri tai poliitikko voi laverrella jopa valtiosalaisuuksia tuntemattomalle naiselle. Ja että miten tää voi olla niin toimiva metodi, että sille on oma nimi.

Sitten vartuin. Aloin itse kantaa vastuuta asioista ja tutustua vielä paljon enemmän paljon vastuuta kantaviin ihmisiin. Aloin ymmärtää ihmissuhteita paremmin sekä miten heteromiehet voivat reagoivat naisiin. Varsinkin nyt tän seksityön myötä todellakin osaan kuvitella, miten tulenaran tiedon jakaminen saattaa tapahtua.

Kellepä muullekaan moni puhuu kuin tuntemattomaksi, vaarattomaksi (ja jollain tasolla jopa mitättömäksi) olettamalleen intiimityön ammattilaiselle, jolla ei ole kytköksiä hänen elämäänsä ja jolta olettaa vaikenemista? Moni kantaa yksin valtavan raskaita asioita... Ja totuus pyrkii aina pintaan. Se sama totuuden pyrkimys pintaan saa meidät joskus jättämään ympäriinsä alitajuisesti jälkiä muistakin salaisuuksista.

Oman jaksamiseni ja terveiden rajojen vuoksi kieltäydyn olemasta kenenkään psykoterapeutti, niin ystävyys- kuin asiakassuhteissa. Sen sijaan pidän kyllä kunniana olla uskottu. Pieni mutta merkittävä sävyero.

[AnniAuringonkukka]

Oikein ja tyylillä, asiakasta kunnioittaen hoidettuna hupakon ammatti onkin kelpo palveluammatti. Siksikin hupakon homma lienee maailman vanhin ammatti, että miesten psykohistoriassa on aina ollut tarvetta tällaisille palveluille. Mies kun yleensä avautuu myös henkisesti pildeä saatuaan 😉

Antiikin temppelihuorilla vois sanoa olleen laajempana tehtävänä niinsanotusti nussia sota pois miehistä.

En näe kauhean erilaisena rooliani hupakkona tai edes siviilissä nykyaikanakaan. Jokainen ihminen kun kantaa sisällään lukemattomia taisteluita, joista muut eivät tiedä mitään. Seksi, läheisyys ja luottamukselliset keskustelut ovat yksiä parhaita tapoja saada toisistamme voimaa jatkaa. Ne myös muistuttavat sotaa paljon isommasta voimasta ❤️

[antero pee]

Nuorempana tuli luettua BBSien pornotekstejä, yksi Suomen merkittävistä novellisteista oli nimimerkiltään "-=Mike=-".

Näitä suominovellien hienouksia on taltioitu talteen, ja edelleen luettavissa 30 vuotta myöhemmin: https://basscadet.fi/pornotekstit/

Menin klikkaamaan tuolta Pornotekstit-sivulla randomilla. Hämmennykseni, kun klikkaamani tarinan nimi oli Child. Hämmennykseni vähintään tuplaantui luettuani tarinan 😅🤣 Ei helvetti

Jännittävää sisältöä... unohtamatta klassikkotarinaa Clarinet:   
"Asetuin sängylleni selälleni ja tungin klarinetin peräsuoleeni suukappaletta myöten (vain 6cm)."
😅😅

edit. never forget lypsäjä-Lissu puolialastomana 30 asteen pakkasessa!

"Pakkasta oli melkein kolmekymmentä-astetta ja tuntui siltä, että kyrvänkin saisi kohta sulattaa uunin pankolla. Kurkistin navetan ikkunasta, joka oli huurussa. Lissu kumarteli vähän väliä ja paksut reidet vilahtelivat hameen alta."

Ja luonollisesti tissit
"pullisteli kaula-aukosta ja melkein luiskahtivat ulos. Rinnanpäät olivat suuret ja tummat, nännitkin vilahtelivat hetken ajan."

Erityisesti tämä huomio että tissit "melkein luiskahtivat ulos" aiheutti kontrolloimattomia naurunpyrskähdyksiä!

[AnniAuringonkukka]

Onneksi tässä ketjussa ei oo varsinaista teemaa niin saa mennä niin pitkäksi ja OT kuin huvittaa 

Sodan käyneen ikäpolven kadottua jo käytännössä mananmajoille tuntuu siltä kuin jotakin hyvin järkevää ja aikuismaista kypsyyttä olisi kadonnut suomalaisesta yhteiskunnasta heidän mukanaan.

Oon tästä samaa mieltä. Vaikka se oli megatraumatisoitunut sukupolvi, niissä sodanaikaisissa ponnisteluista ja jälleenrakennustyössä varsinkin hioitui ylisukupolvista voimaa jonka varassa me edelleen ollaan. Asun kaupungissa joka poltettiin vähän reilu 80 vuotta sitten ja kyhättiin markalla kasaan sen jälkeen alle vuosikymmenessä (ja sen on näköistäkin). Näen tästä muistutuksia edelleen joka päivä.

Luin joskus erään lotan haastattelun, joka sanoi että sodan aikaan ihmiset tuntuivat jotenkin "paremmilta": jalommilta, vahvemmilta, yhteisömmisiltä. Pakkohan se oli.

On ilmeisesti myös ollut aikamoinen vaiettu salaisuus monien sotaveteraanienkin kohdalla (ei vain Suomen sodissa), että usein sodassa taistellut jää tietyllä oudolla tavalla kaipaamaan sitä. Ei sen kauheuksia, mutta ajan selkeitä jaettuja arvoja kuten vapaus, yhteisöllisyyttä, veljeyttä/sisareutta, asioiden merkityksellisyyttä ja yhteen hiileen puhaltamista.

Siksi aina mietinkin tapoja, joilla ihmiset pääsevät tätä kokemaan ilman sodan repivyyttä. Olen itse osallistunut paljon ja vetänytkin piirityöskentelyä ja olen sen vankkumaton kannattaja. Tän takia juuri promoan miestyötäkin ja oon iloinen, että tälläkin foorumilla tunnetaan Miessakit Ry. Musta on myös fiksua ymmärtää, milloin ei yksin pärjää.

Myös nykyinen poliittinen tilanne on menossa siihen suuntaan, että tälle isovanhempien sisulle, viisaudella ja yhden köyden vetämiselle alkaa olla taas vahva tarve.

[velihopea]

Oikein ja tyylillä, asiakasta kunnioittaen hoidettuna hupakon ammatti onkin kelpo palveluammatti. Siksikin hupakon homma lienee maailman vanhin ammatti, että miesten psykohistoriassa on aina ollut tarvetta tällaisille palveluille. Mies kun yleensä avautuu myös henkisesti pildeä saatuaan 😉

Antiikin temppelihuorilla vois sanoa olleen laajempana tehtävänä niinsanotusti nussia sota pois miehistä.

Repupyssy jumissa, mutta repesin tälle 😂 Noinhan se on varmasti ollut.

En näe kauhean erilaisena rooliani hupakkona tai edes siviilissä nykyaikanakaan. Jokainen ihminen kun kantaa sisällään lukemattomia taisteluita, joista muut eivät tiedä mitään. Seksi, läheisyys ja luottamukselliset keskustelut ovat yksiä parhaita tapoja saada toisistamme voimaa jatkaa. Ne myös muistuttavat sotaa paljon isommasta voimasta ❤️

Tässä olet aivan oikeassa.

[AnniAuringonkukka]

UUDEHKON HUPAKON KOKEMUKSIA, osa 3

Näköjään mulla on tapana muutaman kuukauden välein reflektoida kuluneita kuukausia. Horoiluni aloittamisesta alkaa olla nyt 9kk takana ja tämä tuntui hyvältä hetkeltä tuutata kaatopaikalle sisältöä.

Nyt hommani ei tunnu enää kokeilulta vaan oikealta työltä, johon olen sitoutunut. Kuten elämässä muutenkaan, kukaan ei tosin tiedä, että kuinka pitkäksi aikaa. Tästä voi muodostua vuosikymmenten ura tai tämä kaikki voi olla ohi jo parin kuukauden päästä. Viimeiset vuodet ovat näyttäneet niin maailmanpoliittisesti kuin henkilökohtaisella tasolla, että aivan kaikki voi muuttua silmänräpäyksessä, joten horoiluunkiin suhtaudun kuin mihin tahansa: kuunnellen sisäistä ääntäni ja ollen valmis menemään sinne, minne se mut käskeekin.

Toivon kuitenkin, että tämä jatkuu vielä pitkään, sillä taloudellisen hyvinvoinnin lisäksi en ole koskaan kokenut työssäni tai missään tekemisessä yhtä paljon onnistumisen kokemuksia kuin tässä. Kuulen säännöllisesti ja joinain viikkoina joka ikinen päivä todella kauniita ja koskettavia sanoja ja näen joskus konkreettisesti, miten olen ollut juuri oikea ihminen oikeassa paikassa jollekulle. Seksiyrittäjyys on kohentanut ja vakauttanut mun elämääni lukuisilla eri tavoilla, vaikka tämä ei mikään helppo polku kuljettavaksi olekaan. En ole koskaan siivonnut yhtä säännöllisesti kuin nyt Tapaan mielenkiintoisia, hyvin erilaisia ihmisiä niin kollegoista kuin asiakkaista joista useimman kanssa ei oltais voitu tavata missään muussa yhteydessä. Saan tutkia ihmisyyttä, yhteiskuntaa ja seksuaalisuutta tavoilla, joita harva saa.

Alkuhapuilu on ohi sekä oma tyyli ja tapa tehdä asioita alkaa löytyä. Tunnen selkeämmin mitä minulla on tarjottavana, vaikka tämäkin muuttuu jatkuvasti. Kerran erästä ihanaa tapaamista varten taisi tyylini kiteytyä: hellää ja pehmeää vähän mausteisemmalla twistillä.

Opin asiakkaiden ja vuorovaikutustemme kautta valtavasti. Saan selkeämpää kuvaa millaisia ihmisiä varten palveluni ovat ja millaisia varten ei. Kuten myös siviilielämässä, luotan täysin, että mun luokseni löytävät aina juuri ne ihmiset, joiden elämääni kuuluukin tupsahtaa. Omalla vastuullani on toki auttaa meitä löytämään toisemme eikä piilotella itseäni. Tiedän myös olevani suojeluksessa tavalla, että elämästäni myös poistuu ihmisiä joiden ei siinä enää kuulu olla. Tämä on välillä kivuliasta ja ihan perseestä, mutta sekin kuuluu asioiden luonnolliseen soljumiseen.

Nyt yhdeksän kuukauden kohdalla mulla on myös olo, että vaikka koko ajan onkin paljon uutta opittavaa, alkaa perusjutut olla hallussa niin, että voin alkaa kokeilla ja leikkiä paljon enemmän, konseptoida ja kehittää palveluitani.

En tee selviytymisseksityötä vaan olen ja pysyn alalla vapaaehtoisesti vaikka voisin olla monenlaisissa muissakin hommissa. Yhdessä kivan kassavirran lisäksi tämä tarkoittaa, että energiaa ja mielenkiintoa riittää myös kaikenlaiseen huvitteluun ja kokeiluihin, kuten tuo mun ja Annan working holiday Levillä (kokeilu oli onnistunut ja tulen tekemään tälläisia pidempiä hupi & työt -keikkoja jatkossakin). Olen onneksi säästynyt pahemmilta kaltoinkohteluilta ja ymmärtänyt verkostoitua hissukseen varsin pian aloittamisen jälkeen, mikä on ollut aivan korvaamatonta tällä alalla.

Olen Suomen kollegiaalisesta horokulttuurista erityisen kiitollinen. Juttelin vähän aika sitten erään toisessa Pohjoismaassa asuvan seksityöntekijän kanssa, joka kertoi ottaneensa yhteyttä toiseen kollegaan ihan vain tutustuakseen. Vastaukseksi oli tullut "Jos haluat jutella mulle, maksat ihan kuten kuka tahansa muukin". Olen niin onnellinen, että Suomessa meininki ei ole tämä. Uskon, että tämä toisia seksityöntekijöitä tukeva sekä myös tälläkin foorumilla tapahtuva keskusteleva kulttuuri palveluntarjoajien ja asiakkaiden välillä tulee pitkällä aikavälillä muuttamaan seksityön saralla maailmaa ja tekemään Suomesta vielä vahvemmin yhden parhaista paikoista elää horoille ja asiakkaille, vaikka paljon petrattavaa vielä lainsäädännössä ja käytännön tasolla onkin.

Ilo ja tasapaino

Horoilussakin teen nykyään samaa mitä siviilissä olen tehnyt aina burnout-kuopastani ja melkein hengen vievästä masennuksesta toipumisesta alkaen: haaveillut asioista estottomasti ja alkanut toteuttaa kaikenlaisia random toiveitani, aivan sama kuinka pöljiä tai "epäloogisia" ne ovatkaan. Tie kuopasta pois ja uudestisyntymä tapahtuu omaa autoaan iloaan ja luovuuttaan seuraamalla. Kaikenlainen kuolema ja sairastelu lähipiirissänikin muistutti, että elämä saattaa olla ohi noin vain, ja en halua katua vanhana että muumioin itseni muuten kuin pervoilumielessä vielä ollessani elossa.

Kun eräänä päivänä Levillä avasin jääkaapin ja sanoin ääneen "Jaahas, mitäs me tänään mun tisseiltä syötäisiin?" tiesin, että nää on juuri sellaisia hetkiä joita tulen kiikkustuolissa muistelemaan lämmöllä. Tosin toivon, etten kiikkustuolissakaan ihan kauheasti vietä vanhanakaan aikaa vaan elän kivaa, aktiivista ja mielekästä elämää silloinkin.

Selväksi on tullut, että ainakin tällä hetkellä mun nomadisieluni pitää keikkailusta ainakin niin kauan kuin siinäkin tahti on sopiva ja teen keikoilla muutakin kuin vain poteroidun johonkin luukkuun panemaan päiväkausiksi. Siitä tulen aivan mökkihöperöksi. Raha on tärkeää mutta se on vain rahaa. Oma johtotähteni tässä työssä on edelleen TASAPAINO. Pitkän tähtäimen hyvinvointi materiaalisen lisäksi myös energisesti, ja myös ihanien hetkien eläminen duunissani niin kotona kuin tien päällä. Flow-tilan kokeminen ja leikkiminen niin usein, kuin mahdollista.

Tiedän, että viime aikoina on jokin uusi vaih(d)e mennyt päälle, koska koen tälläisia flow-tilan tapaamisia asiakkaiden kanssa entistä enemmän. Olen niissä läsnä luovemmin, nautin niistä syvemmin ja aika vain katoaa johonkin tavalla, jota en osaa selittää.

Yksi uusia asia, jota olen alkanut tehdä enemmän on intuitiiviset riskinotot tapaamisilla. Asiakkaan sanoitetut toiveet ja yhdessä neuvotellut asiat ovat tietenkin kaikkein tärkein suuntaviitta sekä luovat tapaamisen rungon. Mutta joskus uskon näkeväni jotain, mitä vain toinen ihminen voi nähdä. Jokin asiakkaassa kuiskailee mulle. Silloin tunnustelen hänen energiaansa ja mitä se tuntuu kaipaavan ja tarjoan näitä asioita. Näissäkin on kyseessä tasapainon luominen ja jonkun puuttuvan tuominen yhtälöön. Tätäkään en olisi voinut tehdä aivan urani alkuvaiheessa, vaan tämä on selkeästi taito joka karttuu kokemuksen myötä.

Jos vaikkapa saan vainun, että asiakas on elämässään hyvin tylsistynyt, janoaa uusia kokemuksia tai on hieman kaavoissaan jumissa, silloin tarjoan hänelle vähän sähäkkäämpää menoa tai kevyesti kiusoittelemalla herättelen hänessä esiin jotain nukkuvaa. Tai jos tiedän hänen pitävän jostain tietystä asiasta, toteutan sitä leikkien uusilla tavoilla. Esimerkiksi eräs luonani vieraillut nauttii nännien nipistelystä. Viimeksi hänet nähdessäni tartuin jo alkutoimien jälkeen sanattomasti hänen nänneihinsä ja kuljetin hänet niistä repien suihkuun ja suihkusta makkariin. Hän oli aivan kikseissä tästä.

Jos taas luonani on hyvin kokematon, herkkä ihminen tai joku josta aistin tai tiedän hänen käyvän läpi vaikkapa akuuttia suruprosessia, sähäkkyys tai mikään kinkympi (ainakin liian nopeasti ja ilman lupaa) olisi epäsopivaa ja saattaisi olla hänelle liikaa, lamauttaa hänet ja hänen hermostonsa. Silloin perusjutut ja hitaampi läheisyys tuovat parhaan tasapainon ja ovat hänelle hyväksi.

Jos taas itselleni on ilmiselvää, että asiakas on helvetin kuormittunut ja vaikuttaa ihmiseltä, joka antaa arkielämässään paljon muille ja kenties tukahduttaa tarpeitaan muiden hyväksi, hellin ja lellin häntä huomaavaisuudella parhaani mukaan, vielä perusmenoanikin syvemmin. Kannattelen häntä pehmeydessäni hetken, jotta hän jaksaa taas kannatella mitä ikinä hänen harteillaan onkaan.

Mokailu

Vaikka intuitio kehittyykin, teen silti mokia aivan saatanasti ja koko ajan. Näiden suhteen osaan onneksi olla nykyään varsin armollinen. Mestari on ihminen, joka on tehnyt kaikki mahdolliset kämmit ja oppii niistä, ilman tarpeetonta itsensä nöyryyttämistä. Antaa vaikka jonkun hehkeän dominan hoitaa se nöyryyttäminen!

Tässä joitain helmiä:

- Unohdin kerran outcallilla kortsut. Asiakkaallakaan ei niitä ollut, joten ei muuta kuin kesäyössä skuutti alle ja nappi laudassa takaisin majapaikkaani ne hakemaan. Asiakkaalle annoin runsaasti ilmaista lisäaikaa korvauksena.

- Jätin vahingossa keikka-asuntoon kirjan nimeltä Sex Work & Money: Thriving in Sex Work. Ei siinä mitään, kuka tahansa nyt saattaisi lukea seksityöstä. Mutta tämän lisäksi unohdin sen viereen myös stayup-sukat, niin että majoittajalle ei varmasti jäänyt epäselväksi mitä mun vierailuni aikana oltiin puuhattu. Onneksi kyseessä ei ollut mikään kollegoiden yleisesti käyttämä kämppä vaan huoneisto, jonka olin aika randomisti löytänyt. Vaikka majoittaja ei nillittänytkään mitään vaan postitti nuo tavarat ihan chillisti, tuskin silti enää siihen kämppään palaan.

- Teen niin paljon pusuttelu-GFE:tä, että kerran suutelin autopilotilla asiakasta joka ei suutelemista halunnut. Olin kauhuissani ja pyysin häneltä varmaan kymmenen kertaa anteeksi. Kaikenlaiset suostumuksen loukkaamiset ovat muutenkin oma painajaiseni. Hän otti asian hyvin ja palasi tämän jälkeen vielä useamminkin kerran asiakkaakseni joten ilmeisesti sain anteeksi. Mutta tuokin oli hyvä muistutus, että tahti on hyvä pitää tarpeeksi hitaana ja nollata tarpeeksi asiakkaiden välissä niin, että en mene minkäänlaiseen automaattiohjaukseen tekemisissäni.

Oho, ups, Siperia opettaa ja eteenpäin mennään.

Kulunut syksy ja talvi ovat olleet veikeää aikaa. Toivottavasti yhtä mukava ja vielä hauskempi meno jatkuu. Seuraavilta kuukausilta toivon vielä useampaan mukavaan kollegaan tutustumista, lisää huikeita muistoja, ammattitaitoni syvenemistä sekä sopivaa määrää antoisia asiakaskohtaamisia.

[AnnaB]

Kiitos Anni ihanasta kirjoituksesta! Tunnistan monesta kohdasta itseänikin, ja oli mahtavaa lukea noita ajatuksia sanoitettuna auki.

Kyllä sä oot aika kova mimmi. Silleen pehmeällä tavalla kuten JuliaK joskus sanoi. Ihan best  .

[Granado]

^^Olipa hieno kirjoitus AnniAuringonkukalta. Taas kerran. Jäin miettimään. AnniAuringonkukka kirjoitti: "Mestari on ihminen, joka on tehnyt kaikki mahdolliset kämmit ja oppii niistä, ilman tarpeetonta itsensä nöyryyttämistä". Tämä on viisaasti sanottu. Minulla oli muutama vuosi sitten ajanjakso, jolloin mietiskelin elämässäni tekemiäni virheitä ja synkistelin yksikseni. En ole ollut oikein hyvä kumppani parisuhteissa. Yksi avioliitto ja kaksi kihlausta on takana. Nuorempana mulkku tahtoi viedä miestä. Syytin katkerasti 17 vuotta kestäneen avioliittoni kariutumisesta itseäni. Harmittelin, että rikoin lapsilta kodin ja aiheutin tarpeetonta surua vaimolleni, jota vieläkin suuresti arvostan. Jotenkin en pystynyt näkemään, että parisuhdekriisi on paljon monimutkaisempi asia ja aina kahden kauppa. Minusta tuntui, että olen varmasti pilluuttanut itsekkäillä toilailuillani monien minulle rakkaiden ihmisten elämää.

Piti sitten alkaa purkamaan näitä asioita. Kirjoitin entiselle vaimolleni kirjeen missä kerroin näistä ajatuksistani. Hän vastasi, että itseni ruoskiminen on ihan turhaa, ja hän on saanut kokea kanssani elämäni hienoimmat asiat. Hän kiitti minua yhteisistä lapsista ja siitä että olen ollut hyvä isä. Hän kirjoitti että ei ole koskaan tavannut yhtä nastaa tyyppiä kuin minä, ja ihmistä joka tietää niin paljon asioista ja on vielä hauskakin. Lopulta hän sanoi, että vaikka olisin ollut kuinka hyvä mies enkä olisi juossut vieraissa, niin hän olisi varmasti ottanut jossakin vaiheessa eron. Viimeistään siinä vaiheessa kun lapset olivat jo aikuisia. Koska olisi kuitenkin halunnut kokea vielä jotain muunkinlaista elämää. Ja hän kertoi olevansa ihan onnellinen uuden aviomiehensä kanssa.

Tämä kyllä helpotti oloani suuresti. Mutta vielä oli lasten kanssa keskusteltava asiasta. Se oli kyllä vaikeaa, enkä oikein keksinyt mitenkä asian esittäisin. Minulla ei riittänyt rohkeus istua pöydän ääreen, katsoa suoraan silmiin ja puhua. Mökillä sitten avauduin. Pilkoin puita ja puhuin. En voinut olla paikallani. Vanhempi tyttäreni kuunteli aikansa, käski minun lopettaa puiden pilkkominen, halasi ja sanoi että olen ollut maailman paras isä. Sama toistui nuoremman tyttäreni kanssa. Jigitettiin ahvenia. Minä kelasin ja heitin ja kelasin ja puhuin. Tyttäreni kuunteli aikansa ja sanoi, että minun ei kannattanut pienistä murehtia, koska olen kuulemma ollut ja olen maailman paras isä.

Tämän jälkeen minun oli helppo antaa sitten lopultakin myös itselleni anteeksi. Viime lokakuussa Oulussa oli kirjamessut. Yksi paikalla olleista kirjailijoista oli Heikki Silvennoinen, joka esitteli elämäkertateostansa Nousut ja Laskut. Myyntipisteessä ostin kirjan Heikki Silvennoiselta ja sain siihen kauniin omistuskirjoituksenkin. Kotona sitten lueskelin kirjaa. Heikki Silvennoisenkin elämä oli ollut melkoista sekoilua naisjuttujen kanssa, ja Heikki oli kovasti myöhemmin syytellyt itseään ja katunut toisille ihmisille aiheuttamaansa tuskaa ja pahaa mieltä. Sen Via Dolorosansa jälkeen Heikki oli kuitenkin päättänyt antaa itsellensä anteeksi, koska kaikki muutkin asianosaiset olivat niin jo tehneet. Viisaita sanoja. Nyt täytyy kyllä ottaa yksi cafe calcvados Heikin muiston kunniaksi   .

   

[AnniAuringonkukka]

Kiitos Anna ja Granado 💋

Oman pään sisällä asuu yleensä kaikilla se kaikkein pahin sadisti. Se, joka tuntee sinut niiiiiin intiimisti ja pitkältä ajalta. Joka osaa kaivella juuri heikoimmalla hetkelläsi ne kaikkein purevimmat pilkat, ja kaivella muisteltavaksi kaiken, joilla itseään satuttaa, oikein mittatilaustyönä.

Sille kyllä voi sanoa välillä että nyt turpa kiinni.

Tai kuten Granado nuo sinunkin tarinat osoittaa, aika usein muiden ihmisten armon kautta oppii sitä itsekin  Ja myös sitä ymmärrystä omaa sisäistä kiduttajaansa kohtaan. Sekin kun yrittää kriittisyydellään vaan jollain kieroutuneella tavalla suojella meitä pettymyksiltä... ja myös aidolta vastuulta elämästään.

Kun ruoskii itseään koko ajan, ei oikeasti tarvi tehdä mitään aitoja muutoksia kun on koko ajan ihan poikki ja itsesäälinen 😉 Saa pysyä romahtaneena eikä tarvitse käydä läpi energiaa vaativaa transformaatiota, joka ironista kyllä usein johtaa parempaan elämään.