"Ei koskaan yksin" - Tämä Klaus Härön ohjaama ja hehkutettu elokuva tuli käytyä eilen katsomassa. Olen pitänyt Härön tyylistä mm "Äideistä parhain"- sekä "Tuntematon mestari"- leffoissa, ja yleensä taipumuksestaan asettua kuvaamaan pienen ihmisen asemaa. Tämä elokuva oli visuaalisesti taidokas, suurin osa sodanaikaisesta Helsingistä kuvattu Virossa jossa on vielä jäljellä vanhaakin arkkitehtuuria. Myöskin Ville Virtanen sekä Kari Hietalahti ovat hyviä näyttelijöitä. Mutta mutta...
... elokuvaa ei tullut katseltua sentään niin kuin piru Raamattua. Ei tarvinnut. Sen verran kevyellä kädellä näiden kahdeksan kuuluisan juutalaisen karkotus (aina niin varman "pahiksen", Kari Hietalahden esittämän, sodanaikaisen Valpon päällikön Arno Kalervo Anthonin toimesta - jota sisäministeri Toivo Horelli elokuvan mukaan tuki) oli tehty. Ei jäänyt epäselväksi, ja lopputekstien päättyessäkin se todettiinkin, kuinka Elina Sanalle lausuttiin erityiskiitokset "innoituksesta" aiheeseen - otettiinhan hänen alunperin v. 1979 "Kuoleman laiva S/S Hohenhörn" (silloin Elina Suomisen nimellä) 3. painos viime vuonna 2024. Toinen painos otettiin v. 2004, samana vuonna jolloin historiantutkija Hannu Rautkalliolta ilmestyi teos "Holocaustilta pelastetut" sekä vielä aiemmin, v. 1989 kirja "Suomen juutalaisten aseveljeys." Rautkallion sinänsä perusteellisemmat ja puolueettomammat tulkinnat sodanaikaisen Valpon toiminnasta sekä näiden kahdeksan juutalaisen luovutuksesta eivät ilmeisesti käyneet (silloinkaan) historiantutkijoiden enemmistön pirtaan, lisäksi Juhani Suomi tuomitsi Rautkallion lahestulkoon pannaan, tutkijapiirien ulkopuolelle koska tämä oli päässyt tutkimaan tilapäisen "suojasään" aikana entisen Neuvostoliiton arkistoja liittyen mm Kekkosen idänsuhteisiin. Lähestulkoon ainoat Rautkallion tukijat ja puolustajat olivat Heikki Ylikangas, Martti Häikiö sekä Lasse Lehtinen joka peräänkuulutti hiljattain Rautkallion päästämistä tästä kaksikymmentä vuotta kestäneestä ulkopuolisuudesta. Lehtinenhän työskenteli yhdessä Rautkallion kanssa mm tutkiessaan sotasyyllisyysoikeudenkäyntejä joten mies tuntee asian eikä häntä sido "virallinen linja" kuten näemmä monia muita historioitsijoita - joiden määrä on vain lisääntynyt viime vuosina. Olen lukenut vuosien varrella kaikki mainitut teokset - myös Elina Sanan. Mutta koska en ole tutkija niin paha tässä on itseään viisaampaakaan esittää. Totean vain:
- En tiennytkään, että Anthoni matkusti Saksaan yksin huhtikuussa 1942, lähteistä lukemani perusteella matkassa oli delegaatio johon kuului ainakin mm. Valpon apulaispäällikkö Bruno Aaltonen, elokuvassakin ohimennen "hyviksien" puolella vilahtaneen sdp:n K.-J. Fagerholmin entinen luokkatoveri jolla oli Saksan Gestapoon huomattavasti läheisemmät välit kuin Arno Anthonilla. Lisäksi vierailu kesti toista viikkoa eikä Anthonia suinkaan käännytetty kannoillaan takaisin kuten elokuva antaa ymmärtää.
- Bruno Aaltosta ei mainittu jostain syystä elokuvassa kertaakaan (Elina Sanankin kirjassa ainoastaan kerran, ohimennen.) Johtuneeko siitä, että Aaltosella oli yhteyksiä sosiaalidemokraatteihin ja sotien jälkeen hänet luokiteltiin lähinnä "sosiaaliliberaaleihin."
- Pienimmän riesan tienä Anthonin aisaparina mainittiin sen sijaan ylioppilas, luutnantti Aarne (Ari) Kauhanen josta oli varmasti helppo leipoa toinen "pahis."
- Abraham Stiller tunsi Väinö Tannerin joidenkin lähteiden mukaan läheisesti, vuodesta 1915 lähtien, mutta oliko hänellä todellisuudessa elokuvassa kuvatun kaltainen mahdollisuus päästä sodanaikana noin helposti ministerin puheille ja alkaa neuvoa tätä? Käsittääkseni Tanner kertoi saaneensa ainoastaan kirjeen Stiller-nimiseltä juutalaiselta todistaessaan Anthonia vastaan Turun hovioikeudessa helmikuussa 1948.
- Miksi Saksaan toimitetut aikuiset miehet napattiin Sallasta? Lähteiden mukaan hedät oli omasta pyynnöstään siirretty sieltä päälle kuukauden pituisen jakson jälkeen lämpimämpään ilmanalaan. He olivat pidätysten sattuessa työvelvollisen nimikkeellä Itä-Suomen Rannikkoprikaatin alaisuudessa Haminan edustalla, Suursaaressa.
- En tiennyt sitäkään, että baijerilaisen köyhän maalaispoliisin poika, oppisopimuksella lentomekaanikoksi kouluttautunut Gestapon päällikkö Heinrich Muller, joka palveltuaan ensimmäisessä maailmansodassa toimi koko lopun ikänsä tiiviisti poliisivoimien palveluksessa "pitkän linjan miehenä", osasi soittaa tyylikkäästi flyygelillä Sibeliuksen "Valse Tristeä..."
Mutta elokuva on tietysti elokuvaa ja tehokeinot tehokeinoja. Toki olisi hyvä erottaa nämä (ainakin välillä) reaalimaailmasta. Sodanaikaisen Valpon (samoin kuin erityisesti sodanjälkeisen punaisen Valponkin - jonka entisiä työntekijöitä Elina Sana ensisijaisesti haastatteli nuorena - näkökulmahan se on tietysti sekin, joskin jokaiselle vähänkin asiaan perehtyneelle ehkä hivenen yksipuolinen) toiminnasta riittäisi kyllä juttua. Tuota elokuvaa on kehotettu katsomaan jopa eräänlaisena draamadokumenttina mutta sitä se ei kyllä missään tapauksessa ole. Tietyn suunnan propaganda paistoi tuosta ajan hengen mukaisesti läpi - sitä ei ole yritettykään kieltää ja peitellä - ja kohderyhmänä selkeästi ne, jotka pitävät tapamaan istua kesän hellepäivinä Mannerheimintiellä. Tämä vaikutelma tuosta itselle jäi.
Mainitaan nyt kuitenkin vielä ne vuosien aikana luetut lähteet, joiden pohjalta tämäkin tuli raapusteltua:
Hannu Rautkallio: "Holocaustilta pelastetut"
Hannu Rautkallio: "Suomen juutalaisten aseveljeys" (juutalaisia kaatui muuten Talvi- ja Jatkosodassa 22 miestä, Pro Patria heille, lisäksi Suomessa toimi "Suomen juutalaisten rintamamiesyhdistys.")
Jukka Rislakki: "Erittäin salainen - vakoilu Suomessa"
Elina Sana: "Kuoleman laiva S/S Hohenhörn" (v:n 2024 painos.)
Elina Sana: "Isän sota"
Frank McDonough: "Gestapo - Nazzi-Saksan salaisen poliisin historia" (tämä mainittava siksi, että McDonough puolueettomana brittiläisenä tutkijana on pistänyt kansiin hyvän esimerkin ylityöllistetystä ja alimiehitetystä organisaatiosta, jossa työskenteli keskimäärin n. 16 000 poliisitehtävissä toiminutta henkilöä - lukuunottamatta huippuvuotta 1944 jolloin lukumäärä oli 32 000 hallintovirkailijat mukaan luettuna - siis hyvin pieni osa monikymmenmiljoonaisesta kansasta joka vielä laajeni Itävallan liittämisen myötä.)
Rony Smolarin "Setä Stilleriä", johon elokuva virallisesti perustuu ei ole ollut tilaisuutta lukea. Kuuluu näemmä kirjastoissa tämän hetken best sellereihin vaikka onkin julkaistu jo v. 2003 - samoin Elina Sana tuntuu olevan nyt muodissa.
Mutta siteerataan kumminkin vielä lopuksi erästä entistä EK:n sekä sodanaikaisen Valpon etsivää, joka kerran vanhoilla päivillään totesi: "Sitä vaaditaan tänä päivänä hyvitystä vähän kaikesta, kaikilla tuntuu olevan jotain vaadittavaa. Mutta mitä hyvitystä meikäläiset silloin tarvitsivat? Ei meistä yksikään palvellut tätä maata palkan ja hyvityksen toivossa. Se aines, jonka kanssa silloin tekemisiin jouduttiin, ei kohteliasta puhetta ymmärtänyt eikä kuunnellut. Meidän rintapieliä ei pahemmin kunniamerkit koristaneet. Ei tunnettu paraateja ja kun joku meikäläisistä kaatui siinä taistelussa mistä ei sanomalehdissä kerrottu, sai kuolinilmoituksen lehteen jos oli perhe joka sen sinne pani. Ja yleensä siinä luki: poistui odottamatta luotamme, mikä oli ja on vale, koska sitä saatiin odottaa joka hetki ja joka mies, aina."
.
