Jos asiaa tarkastelee normatiivisesti hyvän elämän näkökulmasta, niin seksipalveluiden kutsuminen harrastukseksi voi tuntua ristiriitaiselta. Onko kyse kuitenkin enemmän kompensaatiosta? Jos seksipalvelun käyttöä ei voida irrottaa puutteen täyttämisestä (ei vain seksin vaan myös läheisyyden, nähdyksi tulemisen, hyväksynnän jne.), se ei voi olla "harrastus" samassa mielessä kuin esimerkiksi kalligrafia.
Jos tämä normatiivinen kerros otetaan tosissaan, niin voidaan toisaalta ajatella, että harrastus on jotain, mikä tulee elämän ylijäämästä – ei puutteesta käsin. Tästä näkökulmasta harrastus oletusarvoisesti lähtee vapaudesta, ei pakosta. Ts. normaalia tasapainoista elämää elävä ihminen ei kaipaa harrastuksia yleisemmin tai seksipalveluita erityisesti niinkään vastapainoksi tai puutetta korvaamaan, vaan harrastukset ovat asioita, jotka täydentävät jo tasapainoista elämää. Tässä valossa seksipalvelut näyttäytyvät enemmän yltäkylläisyyden puutteena ja tarpeen tai vajauksen paikkauksesta nousevana eheän elämän tavoitteluna - kompensaationa - kuin vapaana harrastuksena. Ts. jos seksipalvelut ovat pakonomainen yritys korjata rakenteellista puutetta, ne eivät ole vapaan subjektin toimintaa, vaan reaktiota. Tässä mielessä ne eivät koskaan voi olla osa "normaalia" elämää, vaan jäävät epämuotoiseksi halun ilmentymäksi – elämän vajeen oireeksi.
Toisaalta eikö tapaamme olla maailmassa luonnehdi aina lähtökohtaisesti rikkinäisyys tai vajaavaisuus, ja siten rakentuen aina kompensaatioiden varaan? Tästä näkökulmasta mitään harrastamista olisi vaikea lähestyä vapauden ilmauksena, vaan tulisi puhua enemminkin oireesta. Ts. onko kukaan koskaan "normaali", ja kun jokaisella on biologisia, emotionaalisia tai eksistentiaalisia tarpeita, niin emmekö kaikki toimi enemmän tai vähemmän jonkin aukon ajamina? Normaalin ja epänormaalin erottelu on siis aina jossain mielessä hauras. Ehkä lopulta erona onkin vain se, millä tavalla ihminen suhtautuu puutteeseen eli minkä varaan oma elämä rakentuu: puutteen täyttämisen vai jonkinlaisen sisäisen yltäkylläisyyden. Tässä mielessä normaali ei ole se, jolla ei ole puutetta, vaan se, joka ei järjestä elämäänsä pelkästään puutteen ympärille.