Täällähän mielenterveys-pulmien stigma rehottaa varsin punaisena
Ongelma seksityössä harvemmin on itse työ, vaan se,
miten sitä työtä tekee. Ongelma tekotavasta voi tulla kenelle tahansa - oli sitten kotivanhempi, narkomaani, mieleltään sairastava, 100% terve koko elämänsä ollut, tai vaikka kaikkea näitä.
Seksityö voi olla siis voimauttavaa, mutta myös voimia liikaa vievää.
Riippumatta statuksista.
Se, mikä mielenterveyteen liittyen tällä alalla on kuormittavinta yleensä: Tuplastigma (tai tripla, jos kuuluu esim. sukupuolivähemmistöön kaupan päälle) ja vielä surkeammat mahdollisuudet puhua asiasta missään. Ikävän usein kuulee tapauksista, joissa on haettu keskusteluapua muihin ongelmiin, ja "auttaja" on sitten päättänyt keskittyä seksityöhön, vaikkei autettava koe sitä relevantiksi
itselleen. Tämä jos mikä satuttaa, ja lisää stigmaa.
Jos sairastaa mieleltään, keholtaan, on substanssiriippuvainen, jne. voi olla todella hyvä seksityön tekijä. Tunnen monia kollegoita, joilla näitä haasteita elämässä on, ja he hoitavat työnsä todella hyvin. Substanssiriippuvuuttakaan ei näe päällepäin aina. Eikä esim. peliriippuvuutta ja monia muitakaan riippuvuuksia.
Usein mielenterveydestä puhuttaessa keskustelu on aika mustavalkoista. Joko mässätään sosiaaliporno-tyylisesti julmia kohtaloita kauhistellen, tai sitten ihaillaan sankaritarinoita, joissa
ongelmat on hienosti selätetty ja ne kuuluu menneisyyteen. Unohdetaan se, että monet lääketieteessä mielenterveyden häiriöiksi luokiteltavista oireistoista ja sairauksista ovat luonnollisia, terveitä mielen mekanismeja psyykelle vaikeissa tilanteissa. Esimerkkeinä vaikkapa dissosiaatio (suojelee mieltä liialta kuormitukselta), masennus (pakottaa kirjaimellisesti hidastamaan ja pysähtymään, kun jostain syystä ei ehdi oman elämän mukaan, ja näin pääsee myös mieli lepäämään), ahdistuneisuus"häiriö" (heittomerkit siksi, että ahdistus se vasta luonnollista onkin! usein ahdistus on merkki jostain itselle vielä tuntemattomasta, pintaan pyrkivästä latauksesta esim. tunteissa. Harva on saanut tunnesäätelykasvatusta, joten keinot ahdistuksen lievittämiseksi yhteistyössä oman mielen kanssa voi olla todella heikot, eikä resurssit terveyskeskuksissa lähtökohtaisesti riitä tähän. Toisin on joissain erikoissairaanhoidossa, erityisissä sairaaloissa, ja ryhmissä, joihin on sitten mahdollista päästä, kun tarpeeksi kauan yrittää perinteisesti esim. lääkkeillä. Onneksi tähän on tulossa muutosta mm. mielenterveyspoolin ansiosta valtakunnallisesti, ja ehkä jatkossa perse edellä puuhun meno alkaisi kääntyä), jne. On myös paljon esimerkkejä väärin diagnosoinneista, koska traumatietoisuus on vielä todella lasten kengissä.
Pointtina se, että
akuutti mielenterveyden "häiriötila" saattaa olla sille ihmiselle psyykeen pelastusmekanismi paljon suuremmalta tuholta. Pitkäaikainen stressi, yms. on jopa kuvannettavissa aivoista. Kun ihmiset ymmärtäisivät, että mielen mekanismit, siinä missä suurin osa kehon mekanismeistakin, on meidän hyväksi eikä meitä vastaan a) monet ongelmat voisi lieventyä ja b) niitä ei ehkä pelättäisi, siten inhottaisi ja hävettäisi.
Siinä missä fyysinen kipu on monella tapaa viesti, että jotain on muutettava (poislukien tässä krooninen kipu, joka tarkoittaa sitä, että kipureseptorit ovat herkistyneet informoimaan), niin on myös henkinen kipu. Fyysiseen kipuun kaikki ovat lapsena jo todennäköisesti saaneet esim. särkylääkettä, kylmäpussia, yms. Vähän harvempi joukko on saanut kasvatusta kuunnella keho-mieli-yhteyttä, eli esim. "ahaa, silloin kun olen tosi surullinen, vatsaan sattuu". Psyykkiseen kipuun meidän välineistö Suomessa on ollut pitkälle todella surkastunutta. Itse asiassa, se on ollut todella väkivaltaista ja kömpelöä. Viiltely on yksi keino muiden joukossa. Se ei ehkä ole rakentava, mutta se on keino, ja jo itsessään se, että hlö on kohdannut tuskaansa, ja pyrkinyt luomaan sille tilaa, on todella upea asia.
Huutaminen tyynyyn on keino. Lääke on myös keino, mutta se vastaa ehkä enemmän sitä, että kaatuu pyörällä mutaiseen hiekkakasaan, vetää polven kunnolla auki, ja laittaa siihen suoraan laastarin jota ei vaihda kahteen viikkoon. Keino oireeseen, mutta ei oikeastaan pureudu syyhyn. Lähinnä peittää sen alleen (ja jälleen, on olemassa myös sairauksia, joihin lääkkeet on ihan must). Siinä missä fyysistä kipua voidaan paikantaa erilaisilla laitteilla, palpoida eli painelututkia, katsoa sen pääkohtaa (esim. tähystämällä), kosketella (esim. anuksesta), jne., psyykkiselle kivulle on itseasiassa aika samanlaisia keinoja. Sitäkin voidaan paikantaa, katsoa, kuulostella ja tutkia. Psyykeeseen yhteydessä oleva fyysinen kipu ei tarkoita kuviteltua kipua. Se on täyttä totta. Aivot reagoivat psyyken kipuun fyysisesti, niin yksinkertaista se on. Taitavia keinoja psyykkisen kivun käsittelyyn ovat kaikenlaiset läsnäoloon, pysähtymiseen, itsetuntemukseen ja oman kehon kokemusten äärelle kutsuvat jutut. Eli esim. terapiat, akupunktio, erilaiset meditaatiot (istuen, hengitys, kävely, kirjoitus, jne.), mindfulness, jooga, asahi, heiluminen, möyriminen, luonto, eläinten kanssa puuhailu ja läsnäolo, TIP-taidot, TRE, EFT-tapping, seksi, tanssiminen, hengittäminen, yms.
Jokainen ihminen on uniikki kokonaisuus, ja jokainen meistä kokee ahdinkoa. Sen sietämistaidot ovat myös erilaiset jokaisella, myös se, mitkä keinot kelläkin toimii. Nämä myös vaihtelee aika ajoin, riippuen minkälaista ahdinkoa on käsillä, mitä keinoja muistaa ja mitkä on käytössä. Seksityön vetäminen tähän komboon yleisellä tasolla on stigman mähläämää keskustelua. Jollain henkilöllä se on olennainen osa, toisella triviaali siinä missä mikä tahansa muukin työ.
Olen samaa mieltä, että mitä vaikeampi elämän tilanne, sitä tärkeämpää asioita on harkita rauhassa. Mutta tämä koskee ihan kaikkea, ei ainoastaan pohdintaa seksityöstä. Siinä mielessä siis seksityö on taas täysin triviaali juttu. Onko työnteko ylipäänsä oikea-aikaista nyt? Selviänkö vähemmällä, jos sillä säästää voimia? Mitkä tarpeet on tässä ajassa erityisen tärkeitä ja pinnalla? Jos päätän tehdä töitä, minkätyyppinen työ olisi parasta ja miksi? Miten saan toteutettua sitä itselleni sopivimmalla ja tarpeitani täyttävällä tavalla? Seksityö voi olla yksi vaihtoehto, ja jos vaihtoehtoja on vain yksi, kysymykset olisi aika samoja riippumatta alasta.
Seksityö tosiaan voi olla mieleltään oireilevalle paras juttu ikinä, ja samaan aikaan tuoda uusia haasteita. Ehkä hänelle pieni hetki seksityön parissa on vapaa-aikaa perheen velvoitteista, joissa voi toteuttaa itseään, ja saada siten energiaa muuhun elämään. Ehkä se on keino rahoittaa huumeiden käyttöä mahdollisimman itsenäisellä tavalla, jotta saa lopulta tarpeeksi voimia irrottautua vaikkapa väkivaltaisesta suhteesta. Ehkä seksityö avaa silmät sille, ettei elämän tarvitse olla pelkkää selviytymistä, vaan haaveista voi tulla myös totta.
Mitä enemmän näistä voisi turvallisessa ilmapiirissä puhua ääneen, sitä varmemmin saisi myös tukea ja apua työnteon järjestämiseen itselle mahdollisimman sopivaksi ja voimavaroja säästäväksi. Siten se mieli saisi levätä niin stigmoista kuin käytännön asioistakin. Yleensä tällöin ihminen alkaa myös voida paremmin, omassa tahdissaan. Kollegoille, joilla tuoreita jälkiä on, iholla tai sisällä, ja erityisesti jotka teette töitä, todella paljon myötätuntoisia hetkiä itsen kanssa <3 Minä näen sinut ja pidän sinua arvokkaana. Jokainen tekee parhaansa sillä mitä on. Toivotan myös rohkeutta ottaa tilaa ja aikaa omille kokemuksille silloin kun se tuntuu tärkeältä. On tosi ok levätä, jos se on mahdollista.
Twitterissä joku kirjoitti hyvin: "Häpeä on sosiaalinen haava. Siihen toimii parhaiten sosiaalinen laastari: Myötätunto". Tällä ajatuksella toivottelen hyviä pohdintoja oman keho-mieli-yhteyden äärelle.
Jos kysyttäisiin koko kansalta, yhtä epänormaalia olisi kaiketi seksin ostaminen tai siitä nettiin kirjoittelu kuin viiltelykin tai vanhat arvet. Ja lähes jokainen määrittelee itsensä normaaliksi, (paitsi Lifti näemmä.