Kesällä juteltiin joey_t:n kanssa oululaisen Mikael Toppeliuksen kirkkomaalauksista (https://fi.wikipedia.org/wiki/Mikael_Toppelius). Mikael Toppeliushan oli muuten kirjailija, Helsingin yliopiston historian professorin, Zachris Topeliuksen isoisä. Vaikka Sakari Topelius tunnetaan ehkä parhaiten lastenkirjoistaan, niin hän oli myös aivan erinomainen historiantutkija, kirjailija ja runoilija. Maamme kirja ja Välskärin kertomukset ovat hyvää lähdekirjallisuutta vielä nykyäänkin. Ja Sylvian joululaulu on mielestäni kaunein joululaulumme. Välskärin kertomuksissa seikkaillaan muuten Keski-Euroopassa nykyisessä Tsekissäkin kolmikymmenvuotisen sodan aikana. Siitä arvokkaasta kuninkaan sormuksesta mikä pyörii mukana seikkailuissa tulee eittämättä mieleen muuan J.R.Tolkien ja Taru sormusten herrasta. J.R.Tolkienhan oli suuri Kalevala-fani, ja lainasi paljon palikkoja fantasiamaailmaansa Elias Lönnrotin keräämästä suomalaisesta kansanrunoudesta. Mutta sitten itse siihen alkuperäiseen asiaani eli Mikael Toppeliukseen. Mikael Toppeliushan oli viimeinen pohjoispohjalainen suuren kirkkomaalausperinteen huomattava edustaja. Uransa aikana Mikael Toppelius teki koristemaalauksia yli kolmeenkymmeneen kirkkoon Pohjanmaalla ja Pohjois-Savossa. Valitettavasti suurin osa näistä mittaamattoman arvokkaista ja hienoista töistä on tuhoutunut vuosisatojen varrella tulipaloissa, mutta onneksi niitä on vielä jäljelläkin. Ajelin Haukiputaan, Kuivaniemen, Rantsilan, Revonlahden, Kiimingin ja Siikajoen kirkkoihoin katselemaan Mikael Toppeliuksen kaunista kädenjälkeä.
Kiinnostuin kirkkotaiteesta asuessani opiskelujeni loppuvaiheessa Roomassa. Roomalaiset katolilaiset kirkot ovat kuin taidemuseoita, joissa voi nauttia rauhasta ja lepuuttaa hermojaan vilkkaan suurkaupungin jatkuvasta hälinästä. Kirkot ovat myös viileitä levähdyspaikkoja, jonne voi kätevästi paeta Rooman tukahduttavaa hellettä. Ja se Rooman kirkkojen kauneus on mykistävää näihin protestanttisten ja luterilaisten kirkkojen riisuttuun ja pelkistettyyn karuuteen tottuneelle. En ole mitenkään kovin uskonnollinen ihminen, mutta näistä Rooman kirkoista tuli minulle sellainen eräänlainen harrastus, ja vierailin varmaan noin parissa sadassa Rooman kirkossa. Wikipedian mukaan Roomassa on kirkkoja noin 800 kappaletta, eli monta jäi minulta vielä käymättäkin. Tietysti ne suurimmat ja kuuluisimmat kirkot on jokaisen Rooman kävijän nähtävä, mutta niitä todellisia helmiä ja sellaisia omia mansikkapaikkoja voi löytää ihan oudoista paikoista.
Koko ikäni Michelangelon Luominen-freskoa palvoneena suuni loksahti ällistyksestä auki, kun löysin tieni pieneen jesuiittakirkkoon Chiesa di Sant`ignazioon. Ja se oli täysin vahinko sekin. Kävelin Pantheonilta kapeita keskiaikaisia kujia pitkin ja sadan metrin jälkeen tulin pienelle Piazza s. Ignaziolle. Oli hyvin helteinen sää ja poikkesin kirkkoon jäähdyttelemään. Sant`Ignaziossa ei ole superstaroja, kuten Michelangeloa, Berninia, Caravaggiota tai Borrominia. Kirkon vetonaula on aivan hämmstyttävän huijausfreskon kirkon kattoon maalannut tuiki tuntematon jesuiittapappi Andrea Pozzo. En ole nähnyt mitään vastaavaa. Se on aivan huikea osoitus renessanssi-ihmisen luomisvoimasta ja kekseliäisyydestä. Tarina on sellainen, että kirkkoa rakennettaessa rahat loppuivat kesken ja kirkolla ei ollut varaa rakentaa kupolia. Oikeassa katolilaisessa kirkossa on tietenkin kupoli, ja niinpä isä Andrea Pozzo joutui käyttämään kekseliäisyyttään ja maalasi kirkon kattoon kupolin. Jos ei asiasta tiedä, niin kirkossa käydessään ja kauniisti maalattua kupolia katsellessaan ei voi aavistaakaan, että ylös nouseva tumma kupoli on vaan silmänlumetta. Kupolin maalauksessa Pozzo on käyttänyt trompe-l`oeil-perspektiivitekniikkaa, jonka ansiosta kupoli vaikuttaa oikealta, vaikka sitä katselisi mistä tahansa kohdasta kirkkoa. Kupolin alle on nyt asetettu viistosti sellainen suuri peili, jonka avulla kupolia voi tarkastella pieniä yksityiskohtia myöten. Mutta silti on vaikea usko, että se on vaan silmänlumetta. Esitellessäni kirkkoa yhdelle sukulaismiehelleni, joka on rakennusalan yrittäjä ja mielestään hyväkin ammattimies rakentamisen saralla, niin hän ei kunnolla uskonut kupolin olevan vain kirkon tasakattoon maalattu taideteos
.
Pozzo on maalannut myös toisen huijausfreskon. Nimittäin kirkon kattofreskon, joka saa aikaan sen vaikutelman että katto on auki, ja aukosta näkee palan taivasta, joka jatkuu loputtomiin enkeleineen päivineen. Pozzon maalaamaa freskoa pidetään yhtenä viimeisistä barokin suurista töistä.
Renessanssin aikana oli tällaisia suuria yleisneroja, jotka olivat todellisia monilahjakkuuksia. Jotenkin se aikakausi oli kypsä ihmisen suuren kyvykkyyden, luomisvoiman ja innovaatioiden esiin putkahtamiselle. Renessanssihan tarkoittakin "uudestisyntymistä". Antiikin taidot ja tiedot pulpahtivat uudestaan esiin ja nousivat nyt jalostettuina täyteen kukoistukseensa. Pimeä, ahdistava ja ihmistä alistava sen aikajakson persujen hallitsema keskiaika oli vihdoinkin ohi. Maailmassa oli taas tilaa elää ja hengittää. Renessanssin suuret nerot Michelangelon ja Leonardo Da Vincin tuntevat kaikki, mutta tämä Andrea Pozzo on varmasti monille aivan tuntematon suuruus. Ja renessanssin yleisnerojen tapaan hän ei ollut ainoastaan pappi ja mestarillinen maalari, vaan Pozzo oli lisäksi taitava arkkitehti ja matemaatikko, sekä kokki joka loihti herkullisia aterioita seurakunnalleen. Jotenkin aivan mahtava veijari oli kyllä tämä Andrea Pozzo.
Kiinnostuin kirkkotaiteesta asuessani opiskelujeni loppuvaiheessa Roomassa. Roomalaiset katolilaiset kirkot ovat kuin taidemuseoita, joissa voi nauttia rauhasta ja lepuuttaa hermojaan vilkkaan suurkaupungin jatkuvasta hälinästä. Kirkot ovat myös viileitä levähdyspaikkoja, jonne voi kätevästi paeta Rooman tukahduttavaa hellettä. Ja se Rooman kirkkojen kauneus on mykistävää näihin protestanttisten ja luterilaisten kirkkojen riisuttuun ja pelkistettyyn karuuteen tottuneelle. En ole mitenkään kovin uskonnollinen ihminen, mutta näistä Rooman kirkoista tuli minulle sellainen eräänlainen harrastus, ja vierailin varmaan noin parissa sadassa Rooman kirkossa. Wikipedian mukaan Roomassa on kirkkoja noin 800 kappaletta, eli monta jäi minulta vielä käymättäkin. Tietysti ne suurimmat ja kuuluisimmat kirkot on jokaisen Rooman kävijän nähtävä, mutta niitä todellisia helmiä ja sellaisia omia mansikkapaikkoja voi löytää ihan oudoista paikoista.
Koko ikäni Michelangelon Luominen-freskoa palvoneena suuni loksahti ällistyksestä auki, kun löysin tieni pieneen jesuiittakirkkoon Chiesa di Sant`ignazioon. Ja se oli täysin vahinko sekin. Kävelin Pantheonilta kapeita keskiaikaisia kujia pitkin ja sadan metrin jälkeen tulin pienelle Piazza s. Ignaziolle. Oli hyvin helteinen sää ja poikkesin kirkkoon jäähdyttelemään. Sant`Ignaziossa ei ole superstaroja, kuten Michelangeloa, Berninia, Caravaggiota tai Borrominia. Kirkon vetonaula on aivan hämmstyttävän huijausfreskon kirkon kattoon maalannut tuiki tuntematon jesuiittapappi Andrea Pozzo. En ole nähnyt mitään vastaavaa. Se on aivan huikea osoitus renessanssi-ihmisen luomisvoimasta ja kekseliäisyydestä. Tarina on sellainen, että kirkkoa rakennettaessa rahat loppuivat kesken ja kirkolla ei ollut varaa rakentaa kupolia. Oikeassa katolilaisessa kirkossa on tietenkin kupoli, ja niinpä isä Andrea Pozzo joutui käyttämään kekseliäisyyttään ja maalasi kirkon kattoon kupolin. Jos ei asiasta tiedä, niin kirkossa käydessään ja kauniisti maalattua kupolia katsellessaan ei voi aavistaakaan, että ylös nouseva tumma kupoli on vaan silmänlumetta. Kupolin maalauksessa Pozzo on käyttänyt trompe-l`oeil-perspektiivitekniikkaa, jonka ansiosta kupoli vaikuttaa oikealta, vaikka sitä katselisi mistä tahansa kohdasta kirkkoa. Kupolin alle on nyt asetettu viistosti sellainen suuri peili, jonka avulla kupolia voi tarkastella pieniä yksityiskohtia myöten. Mutta silti on vaikea usko, että se on vaan silmänlumetta. Esitellessäni kirkkoa yhdelle sukulaismiehelleni, joka on rakennusalan yrittäjä ja mielestään hyväkin ammattimies rakentamisen saralla, niin hän ei kunnolla uskonut kupolin olevan vain kirkon tasakattoon maalattu taideteos
.Pozzo on maalannut myös toisen huijausfreskon. Nimittäin kirkon kattofreskon, joka saa aikaan sen vaikutelman että katto on auki, ja aukosta näkee palan taivasta, joka jatkuu loputtomiin enkeleineen päivineen. Pozzon maalaamaa freskoa pidetään yhtenä viimeisistä barokin suurista töistä.
Renessanssin aikana oli tällaisia suuria yleisneroja, jotka olivat todellisia monilahjakkuuksia. Jotenkin se aikakausi oli kypsä ihmisen suuren kyvykkyyden, luomisvoiman ja innovaatioiden esiin putkahtamiselle. Renessanssihan tarkoittakin "uudestisyntymistä". Antiikin taidot ja tiedot pulpahtivat uudestaan esiin ja nousivat nyt jalostettuina täyteen kukoistukseensa. Pimeä, ahdistava ja ihmistä alistava sen aikajakson persujen hallitsema keskiaika oli vihdoinkin ohi. Maailmassa oli taas tilaa elää ja hengittää. Renessanssin suuret nerot Michelangelon ja Leonardo Da Vincin tuntevat kaikki, mutta tämä Andrea Pozzo on varmasti monille aivan tuntematon suuruus. Ja renessanssin yleisnerojen tapaan hän ei ollut ainoastaan pappi ja mestarillinen maalari, vaan Pozzo oli lisäksi taitava arkkitehti ja matemaatikko, sekä kokki joka loihti herkullisia aterioita seurakunnalleen. Jotenkin aivan mahtava veijari oli kyllä tämä Andrea Pozzo
. 
