Sitä mietin, että miksi minusta tuli naisten- ja ihmisten vihaaja.
En kyllä enää ole, vaan vihan tilalle on tullut rakkaus kaikkia kohtaan.
Pikkusena kun olin hiekkalaatikolla, niin iskä kyttäsi parvekkeelta, etten leiki "väärien" lasten kanssa. Minua kiusattiin iskän takia koulussa, mutta annoin aina takaisin turpaan myös pojille.
Minun koulukaveri Astrid, kun oli mustalainen ei saanut tulla meille leikkimään.
Kun muutin Hämeenlinnaan ja sitten toiseen kaupunginginosaan täällä, joka on kun pikku kylä, sain ystäviä.
Nyt minulla on varmaan jotain 3 sydänystävää. Hitsi ei ole koskaan ennen elämässäni ollut. Aika hienoa ja vaikken lesbo ainenkaan vielä olekaan, niin tykkään naisista ja tykkään ihmisistä.
Aika vaikea päästä lapsuuden painolastista eroon, mutta hei mä pääsin.
Kuulostaa hivenen samanmoisilta meiningeiltä kuin omassa lapsuudenkodissani. Isällä oli erittäin mustavalkoiset mielipiteet kaikkea ns. erilaisuutta kohtaan. Homoista ja eri kansallisuuksista sai kuulla karkeaa läppää harva se päivä. Kierrätys ja jätteiden lajittelu oli täyttä huuhaata. Samoin kasvissyönti. Ja jooga. Ja mitä näitä nyt on.
Isä myös kotona kritisoi kovaan ääneen kaikkia niitä vastakkaisten vuokratalojen "kakaroita", jotka tulivat "meidän" pihaan leikkimään. Että pysyisivät siellä omalla pihallaan. Asuttiin siis kerrostalossa. Meidän talossa oli omistusasuntoja, vastakkaisissa vuokrakämppiä.
Kavereita en kehdannut kotiini viedä, kun ei ikinä tiennyt, makaako isä sammuneena olohuoneen sohvalla ja onko koko kämpässä järkyttävä viinan käry.
Oli se silti myös rakastava ja hyvä isä. Aika haastava tapaus vain. Lapsuuden ja nuoruuden opin kulkemaan varpaillani ja olemaan tuntosarvet pystyssä koko ajan.
Ja voi vittu, kun tulin teini-ikään. Siitähän se riemu repesi. Ei meille melkein kukaan uskaltanut mulle soitella lankapuhelin-aikaan, kun isä jos sattui vastaamaan, hän oli niin törkeä puhelimessa.
Luonnollisesti joka-ikisessä mun poikaystävässä oli jotain vikaa hänen mielestään.
Ja tietysti tuli sitten se aika, kun mun omat temperamentti-piirteet alkoivat vihdoin pyrkiä pintaan ja meni sitten totaalisesti isän kanssa sukset ristiin, kun mulla alkoivat kupit lennellä nurin hänen käytöksensä takia.
Aikuisena olen oppinut ymmärtämään mistä hänen käytöksensä kumpusi ja olen pystynyt antamaan anteeksi. Vaikka olihan ne meiningit hänen kanssaan niin saatanan raskaita ja hankalia, että kyllä se jälkensä jätti.
Ehkä opin kuitenkin vihaamaan ihmisiä vasta siinä vaiheessa, kun menin ekaan vakituiseen työpaikkaani ison marketin kassaneidiksi. Ei, jukolauta, ollut pälkähtänyt pieneen mieleenikään, että niin suuri osa ihmisistä on niin ylimielisiä mulkkuja. Sittemmin olen taas oppinut ymmärtämään ihmisiä paremmin. Tai edes sietämään.
Silti yhä edelleen näen painajaisia, että olen takaisin töissä jossain helkkarin kaupassa. Siinä hommassa saa kyllä ottaa niskoilleen sellaiset määrät sitä itseään, että huhhahhei! Silti sain kehuja jatkuvalla syötöllä siitä, kuinka jaksankin olla niin hymyilevä ja ystävällinen aina.
Eritoten mun sydäntä lämmitti, kun eräs, ilmeisesti koditon mieshenkilö otti minut vakkari-kassamyyjäkseen. Ei ollut mitään väliä sillä, vaikka mun kassalle olisi ollut kilometrin pidempi jono, kuin viereiselle. Jos olin työvuorossa, hän valitsi aina minun kassani. Hänen läsnäolonsa haistoi oikeasti kyllä jo todella kaukaa, ja kädet olivat aina likaiset. Epäilenpä vahvasti, että olin ainoa kassaneiti siinä marketissa, jolta hän sai ihmismäistä ja ystävällistä kohtelua, sekä hymyn kaupan päälle.
Pistää miettimään kyllä, miksemme voisi olla enemmän ihmisiä toisiamme kohtaan. Ystävällisiä ja kohteliaita.
Saatan minä heittää herjaa, mutta se on sen minun omintakeisen huumorini aikaansaannoksia. Enkä minä veemäiseksi ryhdy, ellei minua ensin kohdella epäreilusti ja vittumaisesti. Mutta noin yleisesti ottaen olen ihan kiltti. Mitä nyt omaan joitain sadistisia piirteitä myös. 😇