Vähä on joku emotionaalinen olotila päällä niin jäin miettimään edellisiä kirjoituksiani. Kautta historian. Minulle on aina ollut tyypillistä hakeutua pois tilanteista jotka kiihdyttää minua liikaa. Toki olen ärsyyntynyt minäkin, varmaan useinkin, mutta en ole oikeasti ollut koskaan vihainen. Harmittaa katsoa ihmisiä ympärillä jolla tunteet paukkuu kokoajan varoventtiilillä. Ei yhtään säätelykykyä mitä elämä tuo tullessaan.
Hyviä ihmisiä joista ymmärtää miksi mikäkin on tapahtunut. Ei voi vaan itse vaikuttaa, toivoo vaan parasta ja pelkää pahinta. Ei vaan voi, kukaan ei voi, koska ongelmat eivät ole sen hetken aiheuttamia vaan pidemmän ajan seurauksia alkaen vauva-ajasta/lapsuudesta. Et sä voi yhdellä kännihöpinällä pyyhkiä pois kymmenien vuosien ongelmia/tuskaa mitä toinen on kokenut. Siitä samasta syystä sä et voi myöskään ajatella, että olisinko voinut auttaa häntä jotenkin? Ehkä jos pääsisit aikakoneella hänen lapsuuteen ja korjaisit virheet siellä. Lisäksi on sulle liikaa taakkaa kuunnella niitä ongelmia pidempään jos kerran reagoit kuuntelevasti. "käy juttelee jollekkii jolle maksetaan siitä" on paras vastaus. Tyly, mutta hänelle itselleenkin paras. Käsittele ongelma kun tilanne on päällä vaikka tuntuisikin pahalle. Kaikki voittaa myöhemmin. Vaatii rohkeutta, mutta palkitsee myöhemmin. Myöhemmin kaikki on kiitollisia.
Mulla on ehkä pahinta äänenkorotus, mutta siitä on matkaa todelliseen fyysiseen aktiin vielä ainakin 20% ja aina ku huomaan korottavani ääntä, lähden menemään tilanteesta. Muutaman kerran se on ollut poislähtö parisuhteesta. Ei vaan pysty kun tietää, että tämä ei parane. Parisuhteet ovat olleet 4v., 8v. ja 2v., että en minä siitä herkällä lähde. Katson aina kuitenkin yksittäisten riitojen yli. Kaikkia ei vaan voi parantaa, ja jos koen vian olleen minussa, niin en halua, että joku on vastuussa minun "parantamisesta". Se ei vaan ole reilua sekään. Anyway. Ärsyyntyneenä ei pidä kenenkään oleman. Ärsytys muuttuu vihaksi, ja vihalla voi olla tuhoisat vaikutukset. Liian tuhoisat