Kuulostaa hivenen samanmoisilta meiningeiltä kuin omassa lapsuudenkodissani. Isällä oli erittäin mustavalkoiset mielipiteet kaikkea ns. erilaisuutta kohtaan. Homoista ja eri kansallisuuksista sai kuulla karkeaa läppää harva se päivä. Kierrätys ja jätteiden lajittelu oli täyttä huuhaata. Samoin kasvissyönti. Ja jooga. Ja mitä näitä nyt on.
Isä myös kotona kritisoi kovaan ääneen kaikkia niitä vastakkaisten vuokratalojen "kakaroita", jotka tulivat "meidän" pihaan leikkimään. Että pysyisivät siellä omalla pihallaan. Asuttiin siis kerrostalossa. Meidän talossa oli omistusasuntoja, vastakkaisissa vuokrakämppiä.
Kavereita en kehdannut kotiini viedä, kun ei ikinä tiennyt, makaako isä sammuneena olohuoneen sohvalla ja onko koko kämpässä järkyttävä viinan käry.
Oli se silti myös rakastava ja hyvä isä. Aika haastava tapaus vain. Lapsuuden ja nuoruuden opin kulkemaan varpaillani ja olemaan tuntosarvet pystyssä koko ajan.
Ja voi vittu, kun tulin teini-ikään. Siitähän se riemu repesi. Ei meille melkein kukaan uskaltanut mulle soitella lankapuhelin-aikaan, kun isä jos sattui vastaamaan, hän oli niin törkeä puhelimessa.
Luonnollisesti joka-ikisessä mun poikaystävässä oli jotain vikaa hänen mielestään.
Ja tietysti tuli sitten se aika, kun mun omat temperamentti-piirteet alkoivat vihdoin pyrkiä pintaan ja meni sitten totaalisesti isän kanssa sukset ristiin, kun mulla alkoivat kupit lennellä nurin hänen käytöksensä takia.
Pistää miettimään kyllä, miksemme voisi olla enemmän ihmisiä toisiamme kohtaan. Ystävällisiä ja kohteliaita.
Saatan minä heittää herjaa, mutta se on sen minun omintakeisen huumorini aikaansaannoksia. Enkä minä veemäiseksi ryhdy, ellei minua ensin kohdella epäreilusti ja vittumaisesti. Mutta noin yleisesti ottaen olen ihan kiltti. Mitä nyt omaan joitain sadistisia piirteitä myös. 😇
Niin sama, sinun on pakko olla minun kadoksissa ollut kaksoissisar.