Elämän ahtojäissä kormuutetun miehen elämä pakeni pohjoisen timanttien lailla säihkyviltä keväthangilta kohti etelää. Harmaa pilvimassa velloi kaiken yllä kahliten maiseman näyttämään siltä kuin se peittäisi kaiken unholan yöhön. Kylmän maailman kouraiseva ote sai kaiken tuntumaan luotaantyöntävältä.
Kaiken tuon näköalattomuuden keskellä elämän paineissa selätetty mies vaikeroi kuin haavoitettu eläin. Kova, kylmä koura puristi sydäntä. Sielussa soi pelkkä murhenäytelmä kohtalon sinfoniassa. Mutta kaiken tuon piinaavan lohduttomuuden keskeltä nosti päätään ikiaikainen totuus näyttäen merkkinsä. Universumi ei tee virheitä. Villihanhien lento vapauden siivin ja hiirenkorvilla olevat koivut, maan tuoksut ja päivänkehrän häivähdys antoivat vahvan lupauksen nousevasta kesästä. Vihreälle kääntyneet niityt ja pientareet muistuttivat silmien takaista maailmaa siitä että kolikolla on kaksi puolta. Kevät oli vielä kesken, ja sen loppuhuipennus näkemättä. Ja kokematta. Se, joka on kokenut pohjoisen luonnon kevätkliimaksin, aavistaa kyllä mitä tuleman pitää. Silloin, kun koko telluksen elämä ja sen jatkuminen on pelissä. Silloin jylläävät alkuvoimat.
https://www.youtube.com/watch?v=BwBgkY6QFU0
Kolikon toisella puolella oli tyttö joka oli kirjoittanut tämän seutukunnan nousevan kesän merkeistä huutavien lokkien, auringon ja välkehtivän meren äänellä. Ja siitä, kuinka helppoa kaikki silloin onkaan. Mutta tää kaikki hulluus sai alkunsa jo niin kauan sitten että se tuntui ikuisuudelta;
"Jos satut täällä joskus liikkumaan, niin ota ihmeessä yhteyttä, olisi ihana nähdä sinut (ja tuntea nuo kädet mun iholla...) 😘❤"
Ja vaikken kaikkea muistakaan niin jotakin en unohda. Nyt tuo ikuisuus halusi ottaa hänet hetkeksi huomaansa ja koskettaa meitä. Ja nämä kädet, ne suorastaan janosivat tutkimusmatkalle kuvankauniille vartalolleen.
Tottakai, otinhan minä yhteyttä. Ja kuinka helpolta tämä ihminen kaiken saikaan tuntumaan. Kun olisin viestitellyt kadotetun sieluni kanssa. Kuin enkelin kuiskauksin hän vastaili viesteihin ja järjesteli kaiken kuin olisin ainut ihminen koko maailmassa. Rohkaistuin esittämään toiveitani ja ne olivat hänelle kuin tikkukaramelleja; kaikki käy, tottakai. Se tunne, kun koet puhaltavasi Aladinin taikalamppuun!
Ja sitten minä vain odotin häntä saapuvaksi järjestämäänsä yksityistilaisuuteen. Hiipimällä kulkenut aika oli kiihtynyt juoksuun. Sitten se tapahtui. Mielen kellot kävivät eriaikaa tarjoten sekä kiirettä että odotusta ja siinä sekamelskassa minä kuuntelin sekä oventakaista maailmaa että sydäntäni joka sykki kuin pakojäniksellä. Askeleita, ja hento koputus oveen jonka aukaistessani päivänsäde valaisi huoneeni josta oli tullut tarunhohtoinen valtakunta. Arjen maankamara lipsui pois jalkojen alta.
Kaksi vartaloa kietoutuivat toisiinsa kuin aikojen alussa erotetetut olisivat kohdanneet. Vaikka kerta oli ensimmäinen siinä oli mieletön jälleennäkemisen tunne. Kuin kadotetut olisivat löytäneet etsimänsä. Hän suuteli tavalla, joka antoi kiihkeälle uuden merkityksen. Ja minä maistoin hänen pehmeiltä huuliltaan meskaliinin. Peilin kautta näkemäni farkkuihin verhottu vartalo oli kuin peppumiehen viimeinen uni. Tunsin kehossani hänen sydämensä lyönnit tavalla, jollaista en koskaan ole kokenut. Siitä jäi lähtemätön jälki.
Sängyllä hänen allaan olin hukkua suudelmiin. Kuinka lähelle tämä tyttö tulikaan, lähemmäs ei pääse. Hän painautui minua vasten muttei ollut hetkeäkään liikkumatta. Vuorotellen hän tarjoili kauniita rintojaan suudeltavaksi suudelmiensa välissä. Hänen katseessan oli jotain käsittämätöntä, syvemmälle silmiin ei voi katsoa. Ja minä ahmin kaikkea tätä kauneutta. käteni hyväilivät hänen vartaloaan niinkuin sokea ottaisi selvää näkemättömästään. Hämmästyksekseni minä tunsin kosteuden hänen selässään. Sitten hän tarjosi itse pyhintään. Tulemisensa rajamailla oleva tyttö nojasi seinään kasvojeni yllä kuin keijukainen huohottaen ja kiemurrellen nautinnosta. Pyysin hänet ratsaille ja minusta tuli kanssamatkustaja rakkauden vuoristoradalle.
https://www.youtube.com/watch?v=GnccGR4nEvg
Vettä meni paljon. Juteltiin, juotiin ja juovuttiin taas toisistamme. Maattiin kuin maan lapset toistemme kainaloissa ja todettiin kuinka hyvä siinä onkaan olla. Maailma kehräsi meille.
Toiselle kierrokselle käydessämme minä en enää uskonut näkemääni. Koko veistokseni liki juhlakunnossa katosi hänen suuhunsa! Ja hänen katseensa. Hän katsoi tavalla joka sai kaiken unohtumaan. Minä näin niissä silmissä alkukantaisen himon ja se katse upposi syvälle, rakastelun alkulähteille saakka etsimään kadotettua potentiaalia. Ja sitä tuntui löytyvänkin. Olisin tullut hetkessä siihen paikkaan! Kiitellen pyysin häntä keskeyttämään koska minähän halusin nähdä, kokea ja tuntea hänet eritavoilla. Voihan elämä! Hän pyöritti minua kuin aurinko planeettaa. Lähetyssaarnaajassa tunsin hänen jalkojensa kietoutuvan selkääni vasten. Selinratsastaessaan hänen peppunsa tarjosi sellaisen näkymän että vain sen kokenut voi aavistaa. Uuma hiveli silmiä. Takaapäin tullessa hänen vartalonkaarensa oli uskomaton. Käsittämätöntä. Monella olisi jo selkä poikki vastaavassa tilanteessa. Mutta tämän tytön vartalo on kuin viulu, ja hän totisesti osaa sitä soittaa. Se musiikki soi vieläkin sielussani.
Viimeisen valssin alkaessa alkuvoimat ottivat valtaansa vieden meitä kahta hulluuden partaalle. Liu-uttaessani jälleen kerran käsiäni hänen niskastaan kohti unelmieni peppua tunsin kiimaisen vartalonsa kosteuden joka valui peppuvakoa kohden. Maailma keinutti lapsiaan sellaisella tavalla että siinä matkassa on muistelemista. Kun vartaloiden liikkeet loppulaukan jälkeen viimein kourisellen ja huohottaen pysähtyivät hänen selkänsä ja koko vartalonsa olivat kauttaaltaan märkiä. Tunnelma, kiihkeys, läsnäolo, liikkeet. Ja katse. Ne kaikki sekoittuivat sellaiseen tuokiokuviin jollaisia en tiennyt olevan olemassakaan. Onnenpisaroita.
Lopulta sylissäni huohotti rokkityttö ja minä nauroin. Hänen kysyessään mille nauroin, vastasin että on niin hyvä olla.
Nauroin keväälle, naiskauneudelle ja raukeudelle. Nauroin elämälle ja sille miten lempeällä kädellä se meitä kohtelikaan. Sille, kuinka hienon hetken se jälleen tarjosikaan. Se hetki, kun tunnet että koko maailma syö kädestäsi.
Hetken viipynyt päivänsäde oli painunut mailleen. Huone oli palautunut normaaliksi. Ryttyisillä lakanoilla makoili raukeana mies jonka pää oli tyhjä kuin avaruus. Pöydänlaidalla oli hänen jättämänsä kuoret. Otin yhden sellaisen käteeni ja luin tekstin. Nauroin jälleen. Kuoressa luki "Magnum xxl". Joko minä opin taas jotain uutta itsestäni tai päiväsäde vain lumosi tenhollaan.
Kiitos; IlonaTequila, kiireettömästä, kiihkeästä ja unohtumattomasta hetkestäsi!
Kaiken tuon näköalattomuuden keskellä elämän paineissa selätetty mies vaikeroi kuin haavoitettu eläin. Kova, kylmä koura puristi sydäntä. Sielussa soi pelkkä murhenäytelmä kohtalon sinfoniassa. Mutta kaiken tuon piinaavan lohduttomuuden keskeltä nosti päätään ikiaikainen totuus näyttäen merkkinsä. Universumi ei tee virheitä. Villihanhien lento vapauden siivin ja hiirenkorvilla olevat koivut, maan tuoksut ja päivänkehrän häivähdys antoivat vahvan lupauksen nousevasta kesästä. Vihreälle kääntyneet niityt ja pientareet muistuttivat silmien takaista maailmaa siitä että kolikolla on kaksi puolta. Kevät oli vielä kesken, ja sen loppuhuipennus näkemättä. Ja kokematta. Se, joka on kokenut pohjoisen luonnon kevätkliimaksin, aavistaa kyllä mitä tuleman pitää. Silloin, kun koko telluksen elämä ja sen jatkuminen on pelissä. Silloin jylläävät alkuvoimat.
https://www.youtube.com/watch?v=BwBgkY6QFU0
Kolikon toisella puolella oli tyttö joka oli kirjoittanut tämän seutukunnan nousevan kesän merkeistä huutavien lokkien, auringon ja välkehtivän meren äänellä. Ja siitä, kuinka helppoa kaikki silloin onkaan. Mutta tää kaikki hulluus sai alkunsa jo niin kauan sitten että se tuntui ikuisuudelta;
"Jos satut täällä joskus liikkumaan, niin ota ihmeessä yhteyttä, olisi ihana nähdä sinut (ja tuntea nuo kädet mun iholla...) 😘❤"
Ja vaikken kaikkea muistakaan niin jotakin en unohda. Nyt tuo ikuisuus halusi ottaa hänet hetkeksi huomaansa ja koskettaa meitä. Ja nämä kädet, ne suorastaan janosivat tutkimusmatkalle kuvankauniille vartalolleen.
Tottakai, otinhan minä yhteyttä. Ja kuinka helpolta tämä ihminen kaiken saikaan tuntumaan. Kun olisin viestitellyt kadotetun sieluni kanssa. Kuin enkelin kuiskauksin hän vastaili viesteihin ja järjesteli kaiken kuin olisin ainut ihminen koko maailmassa. Rohkaistuin esittämään toiveitani ja ne olivat hänelle kuin tikkukaramelleja; kaikki käy, tottakai. Se tunne, kun koet puhaltavasi Aladinin taikalamppuun!
Ja sitten minä vain odotin häntä saapuvaksi järjestämäänsä yksityistilaisuuteen. Hiipimällä kulkenut aika oli kiihtynyt juoksuun. Sitten se tapahtui. Mielen kellot kävivät eriaikaa tarjoten sekä kiirettä että odotusta ja siinä sekamelskassa minä kuuntelin sekä oventakaista maailmaa että sydäntäni joka sykki kuin pakojäniksellä. Askeleita, ja hento koputus oveen jonka aukaistessani päivänsäde valaisi huoneeni josta oli tullut tarunhohtoinen valtakunta. Arjen maankamara lipsui pois jalkojen alta.
Kaksi vartaloa kietoutuivat toisiinsa kuin aikojen alussa erotetetut olisivat kohdanneet. Vaikka kerta oli ensimmäinen siinä oli mieletön jälleennäkemisen tunne. Kuin kadotetut olisivat löytäneet etsimänsä. Hän suuteli tavalla, joka antoi kiihkeälle uuden merkityksen. Ja minä maistoin hänen pehmeiltä huuliltaan meskaliinin. Peilin kautta näkemäni farkkuihin verhottu vartalo oli kuin peppumiehen viimeinen uni. Tunsin kehossani hänen sydämensä lyönnit tavalla, jollaista en koskaan ole kokenut. Siitä jäi lähtemätön jälki.
Sängyllä hänen allaan olin hukkua suudelmiin. Kuinka lähelle tämä tyttö tulikaan, lähemmäs ei pääse. Hän painautui minua vasten muttei ollut hetkeäkään liikkumatta. Vuorotellen hän tarjoili kauniita rintojaan suudeltavaksi suudelmiensa välissä. Hänen katseessan oli jotain käsittämätöntä, syvemmälle silmiin ei voi katsoa. Ja minä ahmin kaikkea tätä kauneutta. käteni hyväilivät hänen vartaloaan niinkuin sokea ottaisi selvää näkemättömästään. Hämmästyksekseni minä tunsin kosteuden hänen selässään. Sitten hän tarjosi itse pyhintään. Tulemisensa rajamailla oleva tyttö nojasi seinään kasvojeni yllä kuin keijukainen huohottaen ja kiemurrellen nautinnosta. Pyysin hänet ratsaille ja minusta tuli kanssamatkustaja rakkauden vuoristoradalle.
https://www.youtube.com/watch?v=GnccGR4nEvg
Vettä meni paljon. Juteltiin, juotiin ja juovuttiin taas toisistamme. Maattiin kuin maan lapset toistemme kainaloissa ja todettiin kuinka hyvä siinä onkaan olla. Maailma kehräsi meille.
Toiselle kierrokselle käydessämme minä en enää uskonut näkemääni. Koko veistokseni liki juhlakunnossa katosi hänen suuhunsa! Ja hänen katseensa. Hän katsoi tavalla joka sai kaiken unohtumaan. Minä näin niissä silmissä alkukantaisen himon ja se katse upposi syvälle, rakastelun alkulähteille saakka etsimään kadotettua potentiaalia. Ja sitä tuntui löytyvänkin. Olisin tullut hetkessä siihen paikkaan! Kiitellen pyysin häntä keskeyttämään koska minähän halusin nähdä, kokea ja tuntea hänet eritavoilla. Voihan elämä! Hän pyöritti minua kuin aurinko planeettaa. Lähetyssaarnaajassa tunsin hänen jalkojensa kietoutuvan selkääni vasten. Selinratsastaessaan hänen peppunsa tarjosi sellaisen näkymän että vain sen kokenut voi aavistaa. Uuma hiveli silmiä. Takaapäin tullessa hänen vartalonkaarensa oli uskomaton. Käsittämätöntä. Monella olisi jo selkä poikki vastaavassa tilanteessa. Mutta tämän tytön vartalo on kuin viulu, ja hän totisesti osaa sitä soittaa. Se musiikki soi vieläkin sielussani.
Viimeisen valssin alkaessa alkuvoimat ottivat valtaansa vieden meitä kahta hulluuden partaalle. Liu-uttaessani jälleen kerran käsiäni hänen niskastaan kohti unelmieni peppua tunsin kiimaisen vartalonsa kosteuden joka valui peppuvakoa kohden. Maailma keinutti lapsiaan sellaisella tavalla että siinä matkassa on muistelemista. Kun vartaloiden liikkeet loppulaukan jälkeen viimein kourisellen ja huohottaen pysähtyivät hänen selkänsä ja koko vartalonsa olivat kauttaaltaan märkiä. Tunnelma, kiihkeys, läsnäolo, liikkeet. Ja katse. Ne kaikki sekoittuivat sellaiseen tuokiokuviin jollaisia en tiennyt olevan olemassakaan. Onnenpisaroita.
Lopulta sylissäni huohotti rokkityttö ja minä nauroin. Hänen kysyessään mille nauroin, vastasin että on niin hyvä olla.
Nauroin keväälle, naiskauneudelle ja raukeudelle. Nauroin elämälle ja sille miten lempeällä kädellä se meitä kohtelikaan. Sille, kuinka hienon hetken se jälleen tarjosikaan. Se hetki, kun tunnet että koko maailma syö kädestäsi.
Hetken viipynyt päivänsäde oli painunut mailleen. Huone oli palautunut normaaliksi. Ryttyisillä lakanoilla makoili raukeana mies jonka pää oli tyhjä kuin avaruus. Pöydänlaidalla oli hänen jättämänsä kuoret. Otin yhden sellaisen käteeni ja luin tekstin. Nauroin jälleen. Kuoressa luki "Magnum xxl". Joko minä opin taas jotain uutta itsestäni tai päiväsäde vain lumosi tenhollaan.
Kiitos; IlonaTequila, kiireettömästä, kiihkeästä ja unohtumattomasta hetkestäsi!