Tietysti peliä katsellaan sinivalkoisten lasien läpi ja siksi se tappio on karvasta kalkkia.
Mun silmiini kuitenkin suomi pelasi hyvää jalkapalloa ja kuuluu selvästi noihin kisoihin ja ei ole mikään heittopussi, kuten ennen kisoja vähän pelkäsin.Olen erittäin positiivisesti yllättynyt edelleen.
Ville kiteytti hyvin omatkin ajatukseni. Minusta Suomi pelasi paljon paremmin Venäjää kuin Tanskaa vastaan. Sille ei vaan voi mitään, että vastustajat ovat niin paljon taitavimpia joukkuetta. Olisihan se kovin mukava, jos Suomen pallonhallintaprosentti lähentelisi edes viittäkymmentä, mutta minkäs teet kun kaveri ei hevin palloa lainaa. Suomen peli-identiteetti muistuttaa lähinnä talvisotaa. Puolustustaistelua. Mikä sinänsä on vähän hämmästyttävää, sillä kun katsoo Suomen pelaajaluetteloa, niin siellä ei juuri talvisodan veteraanien jälkeläisiä näy. Mutta ehkä tämä on vaan pakon sanelema juttu. Niin kuin muuten oli talvisotakin
.
Tuo kameratuomarointi näyttää kyllä toimivan mallikkaasti. Nämähän ovat ensimmäiset arvokisat, jossa sitä käytetään. Paljonhan on jalkapallossa näitä tuomarivirheitä sattunut. Kun pelin luonteen takia niitä virheitä on vaan lähes mahdotonta ihmissilmällä havaita. Tilanteet tulevat niin nopeasti sitten kun alkaa tapahtua. Englannin ainoa maailmanmestaruuskin vuonna 1966 tuli räikeän tuomarivirheen takia ja Diego Maradona siivitti Argentiinan maailmanmestariksi vuonna 1986 "Jumalan käden" avustamana. Pohjanpalon paitsio oli niin äärimmäisen niukka, että maali olisi varmasti hyväksytty ilman kameratarkastusta. Jääkiekko voisi muuten ottaa oppia jalkapallosta tässä videotuomaroinnissa. Tämä systeemi, missä jossakin piippuhyllyllä videotuomari tarkistaa kunnon näytöltä tilanteen ja tekee ratkaisun nopeasti, ei häiritse itse peliä juuri ollenkaan. Jääkiekossahan tuomarit kokoontuvat jonkun postimerkin kokoisen monitorin ääneen ja alkavat kelailla tapahtunutta. Päätös kestää ja kestää. Ja tämä toistuu pahimmillaan monta kertaa yhden ottelun aikana.
Italia pelasi eilen myöhäisottelussaan hyvän pelin Sveitsiä vastaan ja voitti 3-0. Italia on nyt pelannut kymmenen peräkkäistä ottelua ilman tappiota, ja joukkue ei ole näissä ottelussa päästänyt maaliakaan. Italian nuoresta joukkueesta on heikkojen vuosien jälkeen jälleen kasvamassa yksi maailman parhaista maajokkueista.
Minua jalkapallossa on aina viehättänyt se, että eri mailla on hyvinkin erilainen tyyli pelata jalkapalloa. Joku sellainen kansallinen identitetti määrittä sen, että mitenkä jalkapalloonkin suhtaudutaan. Tai näin oli varsinkin ennen. Nythän oikeastaan kaikki maat pyrkivät pelaamaan sitä voittavaa jalkapalloa, missä peliä rakennetaan vahvan puolustamisen kautta. Mutta näinhän se on muussakin elämässä. Globaalissa maailmassa eri kansakunnat muistuttavat yhä enemmän toisiaan.
Olen aina ihaillut varsinkin Ranskan, Italian ja Brasilian peliä. Italiahan on rakentanut pelisysteeminsä kuin Roomalaiset legioonansa. Joukkueen peli on parhaimmillaan ollut lähes millimetrin tarkkaa shakkia. Turhia liikkeitä ei ole juuri tehty. Italian puolustustahan ei ole pystynyt murtamaan juuri muu kuin luuvalo tai rautasaha. Roomalaiset legioonalaiset pärjäsivät ihan kohtuullisesti valloittaessaan koko silloin tunnetun maailman. Eikä huonosti ole mennyt Italian jalkapallomaajoukkueellakaan. Brasilian kanssa ne ovat voittaneet kumpikin viisi maailmanmestaruutta.
Brasilian pelihän on kuin jotakin sambaa. Sellaista akrobaattista pallotemppuilua, jolla Cobacabanan beachilla käännetään naisten päät. Kun oman maalin puolustamiseen ei ole juuri uhrattu energiaa, niin aina välillä on maailmanmestaruusturnaus päättynyt yllättävään tappioon. Mutta on sillä pallon kanssa taituroidessa kuitenkin viisi maailmanmestaruutta tullut ihan kylkiäisenä.
Ranska taas pelaa sellaista jalkapalloa kuin mitä ranskalaisten identiteetti vaatii. Ranskalaiset ovat ylivoimaisia ideoidessaan ja alkaessaan ´toteuttaa systeemejään, mutta sitten alkuinnostuksen jälkeen tarmo usein hyytyy. C`est la Vie. On paljon rattoisempaa istuskella terassilla punaviinilasillisen ääressä ja katsella ohikulkevien naisten sääriä kuin raataa jonkin tylsän työn ja toimeliaisuuden ääressä. Muistelin aikaisemmin sitä Ranskan välierätappiota Saksalle vuonna 1982, missä Ranska menetti 3-1 johtonsa toisessa jatkoerässä Saksalle. Ranskalaiset kyllä luovat aina mielellään jotakin suurta, mutta menettävät sitten nopeasti mielenkiintonsa. Se Ranskan välierätappio toi mieleeni Ranskan suuren vallankumouksen 1789. Maailmanhistoriassa ei ole koskaan otettu mitään läheskään yhtä suurta yhteiskunnallista kehitysloikkaa, kuin mitä ranskalaiset silloin tekivät. Se oli siis aivan jotain järisyttävää, ja ranskalaisten kehittämistä ideoista mekin saamme nyt joka päivä nauttia. Valta otettiin pois aatelistolta, papistolta ja porvaristolta ja annettiin kansalle. Ilman ranskalaisia meillä ei olisi esim. tasavaltaista valtiojärjestystä, riippumattomia itsenäisiä tuomioistuimia, kansanedustuslaitosta, poliittisia puolueita, koululaitosta, sanomalehdistöä ja koko tiedonvälitystä, kirjastolaitosta (ranskalaiset ottivat aateliskartanoiden laajat kirjastot haltuunsa ja perustivat kansankirjastoja)...Mutta sitten kun homma oli saatu räätälöityä lähes valmiiksi, niin ranskalaiset luovuttivat kaiken vallan Napoleon Bonapartelle ja kruunasivat hänet yksinvaltaiseksi keisariksi ja diktaattoriksi. Napoleonhan oli ollut kiivas vallankumoustaistelija, mutta valta söi hänet. Vallankumous syö aina lapsensa
Nyt ei olekkaan sitten jatkopaikka enään omissa käsissä. Jos ei sitten ihme tapahdu, että Belgialta tulisi edes piste.
Kuinka pitkään joeyn kärkipaikka pitää, se jää nähtäväksi. 
Toivottavasti asiantuntemuksella ei ole merkitystä jatkossakaan. 
