[Vieras0263]

Olen huomannut, että ottaessani nykyään vastaan ainoastaan kiireettömiä tapaamismuotoja, minun on hupakkona helpompaa säilyttää kehotietoisuus ja läsnäolo yhteisellä tapaamishetkellä, koska kun minun ei tarvitse kiirehtiä, vaan pystyn olemaan rennommin ja levollisemmin asiakkaiden seurassa tämän vuoksi, tunnen sellaista suurempaa vapautta, joka yleensä heijastuu tilanteessa myös toisiinkin osapuoliin ja joka johtuu juuri siitä, kun voi ottaa rauhassa. Myös sitä happea.

Tässä tullaan samalla myös siihen, millaisia asioita ihmiset oikeasti arvostavat, kun makaavat alasti sängyllä vierelläni. Arvotetaanko sitä ulkoisesti havaittavaa kehon liikehdintää, tekniikoita ja asentoja, vaiko samalla myös sisäisen kehon tunnistamista ja tuntemista, jollainen ei välttämättä vaadi ponnistelua. Tiedetäänhän kokemuksenkin perusteella, että kaksi ihmistä voivat maata sängyllä vierekkäin todella intensiivisellä ja intohimoisella katseella tai silmät kiinnikin, mutta tietoisella läsnäololla ja syvemmän kehotietoisuuden tuntemisella sekä yhteiselle vetovoimalle antautumisen avulla.

Olen jopa joskus tosissani pohtinut sitäkin, edellyttääkö kahden ihmisen välinen nautinnollinen tapaaminen edes ulkoista liikettä, sillä joskus on ollut myös sellaisia tapaamistoiveita ja kokemuksia, jossa akti on jätetty kokonaan välistä. Molemminpuolinen tuntuma on silti saattanut olla värähtelytasoltaan todella intensiivinen, vaikkei sen eteen olisikaan tarvinnut suuremmin ponnistella, vaan olla vaan vierekkäin ja antautuneena tälle hetkelle.

Luultavasti puhun ohi joidenkin korvien, mutta tämä on tietoinen havainto, jonka olen tehnyt tapaamisilla, vuosien varrella ja vähän yhtä jos kaikenlaista kokeneena. Tämä on sitä yhteisesti jaettua nautintoa, joka tapahtuu rivien eli sanojen ja tekojen välistä. Vaikkapa ihan täysin paikallaan olemistakin ja hiljaisuutta. Tämä on sitä läsnäolon nautintoa, jota sinällään ei voi kuvata vaan paikan päällä kokien havaita ja todeta. Kuin tanssia, jossa ei tarvitse hytkytellen liikkua askeltakaan.

Olisi muuten oikein mukavaa kuulla niin muidenkin hupakon kollegojen kuin turskienkin mietteitä ja kokemuksia tällaiseen liittyen, mikäli sellaista vapaaehtoista avoimuutta löytyy.

[Vieras1542]

Olen huomannut, että ottaessani nykyään vastaan ainoastaan kiireettömiä tapaamismuotoja, minun on hupakkona helpompaa säilyttää kehotietoisuus ja läsnäolo yhteisellä tapaamishetkellä, koska kun minun ei tarvitse kiirehtiä, vaan pystyn olemaan rennommin ja levollisemmin asiakkaiden seurassa tämän vuoksi, tunnen sellaista suurempaa vapautta, joka yleensä heijastuu tilanteessa myös toisiinkin osapuoliin ja joka johtuu juuri siitä, kun voi ottaa rauhassa. Myös sitä happea.

Tässä tullaan samalla myös siihen, millaisia asioita ihmiset oikeasti arvostavat, kun makaavat alasti sängyllä vierelläni. Arvotetaanko sitä ulkoisesti havaittavaa kehon liikehdintää, tekniikoita ja asentoja, vaiko samalla myös sisäisen kehon tunnistamista ja tuntemista, jollainen ei välttämättä vaadi ponnistelua. Tiedetäänhän kokemuksenkin perusteella, että kaksi ihmistä voivat maata sängyllä vierekkäin todella intensiivisellä ja intohimoisella katseella tai silmät kiinnikin, mutta tietoisella läsnäololla ja syvemmän kehotietoisuuden tuntemisella sekä yhteiselle vetovoimalle antautumisen avulla.

Olen jopa joskus tosissani pohtinut sitäkin, edellyttääkö kahden ihmisen välinen nautinnollinen tapaaminen edes ulkoista liikettä, sillä joskus on ollut myös sellaisia tapaamistoiveita ja kokemuksia, jossa akti on jätetty kokonaan välistä. Molemminpuolinen tuntuma on silti saattanut olla värähtelytasoltaan todella intensiivinen, vaikkei sen eteen olisikaan tarvinnut suuremmin ponnistella, vaan olla vaan vierekkäin ja antautuneena tälle hetkelle.

Luultavasti puhun ohi joidenkin korvien, mutta tämä on tietoinen havainto, jonka olen tehnyt tapaamisilla, vuosien varrella ja vähän yhtä jos kaikenlaista kokeneena. Tämä on sitä yhteisesti jaettua nautintoa, joka tapahtuu rivien eli sanojen ja tekojen välistä. Vaikkapa ihan täysin paikallaan olemistakin ja hiljaisuutta. Tämä on sitä läsnäolon nautintoa, jota sinällään ei voi kuvata vaan paikan päällä kokien havaita ja todeta. Kuin tanssia, jossa ei tarvitse hytkytellen liikkua askeltakaan.

Olisi muuten oikein mukavaa kuulla niin muidenkin hupakon kollegojen kuin turskienkin mietteitä ja kokemuksia tällaiseen liittyen, mikäli sellaista vapaaehtoista avoimuutta löytyy.

Komppaan täysin.
Mun mielestä ihan yhtä tärkeää kuin itse akti, on jonkinlainen “henkinen” yhteys hupakon kanssa. Ilman sitä yhteyttä ei itse aktikaan tunnu musta juuri miltään.

[HarryPotter]

Oikeastaan kaikkihan on lopulta kiinni siitä yläpään toiminnasta eli miten ne synapsit saavat liekit liekehtimään    Loput riippuu täysin teistä kahdesta.

Osalle on tärkeää fyysinen kontakti, osalle henkinen kontakti - parashan toki on, että molemmat yhdistyy tapaamisessa kemioiden kiehumispisteeksi, jossa molempien läsnäolo voi on sanatonta eli osataan lukea kehonkieltä ilman sanoja ja sitten puretaan asiat aktin jälkeen sanoiksi. Jos niitä siis enää tarvitsee purkaa - itse tykkään keskustella myös sessioiden välissä 

Jokainen tekee ja tuon(kin) omalla tavallaan 

[Lifti]

Kuten laulussa sanotaan " PÄÄ, olkapää, peppu, polvet varpaat, polvet, varpaat "

[Vieras0263]

Jos kaikki olisi kiinni pelkästään yläpäästä, niin muulla keholla tai kehotietoisuudella kai ei sitten olisikaan ihmeemmin merkitystä.

Okei, no toisaalta ymmärrän tämän päivän trendejä, jos yksi niistä olisi sellainen, että jätetään pelkkä mieli hohtamaan ilman kehoa.

Toisaalta ymmärrän myös, että tietyt osa-alueet muodostavat hienon kokonaisuuden, joka toimii, jos siihen on valmis uskomaan.

Uskon, että parhaimmillaan ihminen on henkis-psyykkis-fyysis-sosiaalinen kokonaisuus, jossa kaikki ulottuvuudet ovat tärkeitä ja vaikuttavat toisiinsa. Mikäli sivuuttaisin henkisyyden, kävisi kai arvatenkin niin, että ihminen toimii pelkän psyyken eli mielen ja kehon avulla sosiaalisine kontakteineen, mutta silloinhan tämä samalla tarkoittaisi sitä, että mikään mielen toiminnan ylittävä, kuten läsnäolo, syvempi tietoisuus mielen hiljaisuuden kera jne. ei pääsisi toteutumaan.

Kun soitan syntetisaattorilla (yleensä suunnittelematta improvisoiden), kävelen luonnossa tai vaikkapa olen sängyssä jakamassa sitä ihanaa yhteistä hetkeä, niin mielihän suorastaan lepää! Kun joka välissä ei tarvitse sitä käyttää ajattelun työkaluna.

En silti ala sivuuttamaan muiden tapaa käsittää ja uskoa asioita miten tahtoo, sillä se olisi naiivia eikä osoittaisi sitä mahdollisuutta, ettei samanlaista uskomusjärjestelmää ole kaikkien suinkaan yhtä helppoa löytää. Ymmärrän kyllä sen, koska minunkaan ei ole helppoa omaksua samanlaista ajatusmaailmaa kuten esimerkiksi äidilläni. Olen vain huomannut elämänkokemukseni perusteella, että kun eri osa-alueet suunnilleen toimivat elämässä, ne myös tukevat toisiaan siten, että myös hyvällä kokonaisuudella on ollut taipumusta toimia siten toivottavalla tavalla.