[Vieras0263]

Huom. Nämä kumpikin tarinat ovat täysin fiktiivisiä eivätkä viittaa kehenkään tosielämän henkilöön. Tarinoiden sisältämä opetus rivienvälistä on henkilöhistorian analysointia tärkeämpää.

Tarina nro 1:

Olipa kerran Piritta, joka oli jo lapsesta saakka kokenut olevansa uhattu ja yksin. Hänellä esiintyi oireinaan valikoivaa mutismia, estynyttä persoonallisuutta ja vieraiden ihmisten kanssa puhumiseen liittyvää uhatuksi, torjutuksi ja hylätyksi tulemisen pelkoa, ahdistusta ja huolta sekä ylipäätään sen kokemista, että toiset ihmiset ja samoin myös yksin oleminen on hänelle enemmän luottamuspula ja ennemmin uhka kuin mahdollisuus. Joten täysi-ikäiseksi tultuaan hän oli varpaillaan vähän väliä. Hänelle tuntui olevan tärkeintä muilta ihmisiltä saatava arvostus, hyväksyntä ja huomion tarve. Mikäli hän ei sellaista kokenut saavansa, hän tunsi jäävänsä yksin ja koki, ettei voi luottaa sellaiseen ihmiseen. Hän oli niin yksin, että hän vapisi, arkaili eikä uskaltanut lähteä ihmisten ilmoille tai edes kaupan kassalla kysyä keneltäkään neuvoa. Hän oli oppinut positiivisen psykologian avulla arvostamaan ja kehumaan itseään, mutta ahdistui siitä, kun havaitsi ympärillään pilkkaa, moittimista, syrjimistä tai välinpitämättömyyttä, ja koki itsearvostuksen laskevan sekä sykkeen nousevan ja tuskanhien virtaavan entisestään.

Vähitellen, yksinolon ja vetäytymisen jatkuessa, hän menetti mielenkiintoa elämään ja muihin ihmisiin. Hän saattoi myös suuttua ja raivota pikkuasioista, jos koki jonkin sosiaalisen tilanteen hänelle uhkaavana tai koki, että hänen omaa rauhaansa uhattaisiin fyysisesti. Koska Piritan oli vallannut pelko, hän ei toisinaan tuntenut mitään tai sitten tunsi jotakin, joka oli yleensä enemmän pelkoa ja uhkakuvien maalaamista sekä hillitöntä stressaantuneisuutta ja ahdistuneisuutta kuin että se olisi ollut elämisen iloa ja nautintoa. Myös muut läheiset ihmiset alkoivat ympärillä nähdä, miten Piritan elämä vähitellen luhistui, koska hän oli hakenut töitä kaksi vuotta siinä onnistumatta ja havaitsematta, ettei hän edes välttämättä olekaan täysin työ- ja toimintakykyinen. Tai pahimmillaan läheskään sinne päinkään, johtuen jatkuvista unettomuusoireista, jotka leikkasivat hänen yöuniaan keskimäärin kolmanneksen tai puolet tavanomaisesta ihmisen unensaannista laskettuna. Mieli oli ottanut hänestä vallan, eikä hänellä tuntunut enää olevan vapaata tahtoa.

Niinpä Piritalle mietittiin mahdollisuutta työkyvyttömyyseläkkeeseen, kuntoisuustukeen ja luotettavaan psykoterapiakontaktiin, jonka varassa hänet saataisiin oivaltamaan elämän ilo ja kauneus tässä ja nyt entistä syvemmin ja kokonaisvaltaisemmin sekä tietoisuustaidot, joiden varassa hän voisi palata vähitellen taas elämään normaalimpaa elämää, jossa hänellä olisi sosiaalisia kontakteja ja työkykyä, mutta myös mahdollisuutta nauttia yksinolosta ilman pelkoa tai uhatuksi tulemisen tunnetta. Lääkehoitoa kokeiltiin vuosikaudet erilaisten neuroleptien ja bentsodiatsepiini-lääkitysten muodossa, mutta turhaan. Vaikutti siltä, että huomattavasti suurempi tuki oli keskustelumuotoisesta ja ratkaisukeskeisestä terapiasta, jonka avulla hän tietoisesti työsti, oivalsi ja sovelsi oivaltamiaan asioita nykyhetken elämäänsä.

Lopulta Piritta rauhoittui, pystyi lepäämään ja rentoutumaan kunnolla sanan varsinaisessa merkityksessä, ja hänen elämänilonsa ja sisäinen tasapaino kasvoi, koska hän oppi mielensä sijaan käyttämään nykyhetkeä ja kasvanutta kehotietoisuutta elämiseen. Hän oppi rauhoittumaan ja nauttimaan niin yksin olosta kuin myös toisten ihmisten seurasta ilman sosiaalisten tilanteiden pelkoa tai herättämää ahdistusta.

[Vieras0263]

Tarina nro 2:

Olipa kerran Mirjami, jonka elämä oli rauhaisaa taitoluistelua rankkojen nuoruusvuosien ja kantapääkolhujen jälkeen, kun hän oli enemmän kiinnostunut mystiikasta ja henkiin heräämisestä. Kaikki mitä hän halusi tehdä tai sanoa, hän pyrki toimimaan niin nykyhetken tuoreudella. Hänkin oli kokenut elämässään kovia; häntä oli kaltoinkohdeltu lapsuuden ankarammalla kurilla ja hän oli alkujaan avioeroperheen lapsi. Häntä oli kiusattu koulussa. Hän oli kiusannut koulussa. Hän oli täysi-ikäisyyden alussa sekaantunut alkoholiin ja muihin päihteisiin, herännyt putkasta, herännyt sairaalastakin teho-osastoa ja akuuttipsykiatriaa unohtamatta. Hänellä oli kokemusta ihmissuhteista, joissa ei tunnettu armoa. Siitäkin huolimatta hän on antanut menneille anteeksi eikä pelkää kosketusta toisiin ihmisiin eikä myöskään pelkää luottaa.

Mirjam tekee nykyään mitä lystää. Varsin paljon hän on omissa oloissaan. Milloin tarinoi, milloin musisoi, milloin liikkuukin luonnossa. Opiskelu ja ihmisläheinen ammattiala kiinnostaa häntä varsin paljon myös. Myös kulinaristiset ja aisteihin perustuvat nautinnot ovat ajoittain miellyttäviä; joskaan hän ei tee sellaisista ongelmaa tai pakonomaista riippuvuuden tai liiallisen jumiutumisen kohdetta. Hän voi olla yksin tai muiden ihmisten seurassa ahdistumatta ja tietoisesti läsnä. Hän voi nauttia yksinolosta pitkäänkin kerrallaan, koska hän ei koe olevansa sidottu muihin ihmisiin egon tunnepohjaisella hyväksynnän, arvostuksen tai huomion saamisen tarpeellaan. Hän voi nauttia toisten ihmisten seurasta ilman suorituspaineita vaikka täysin alasti ja useinkin niin halutessaan.

Hän on opetellut enemmän hidastamaan ja toimimaan rauhassa kuin että hän kiirehtisi ja huolestuisi deadlinesta tai muista suunnitelluista kuvioista. Hän ei niinkään enää käytä sanoja ”aika” tai ”itse”, koska ne viittaisivat liikaa egoon, sellaisen sanoista elävän ja mielen kyhäelmän, hirviön, olemassaoloon. Niinpä hän käyttää puhuessaan ilmaisuja ”sopiva hetki” tai että itsearvostuksen sijaan hän on löytänyt elämää koskevan arvostuksen, joka ei nosta häntä samalla tavalla jalustalle kuin jos hän korostaisi elämisen sijaan jatkuvasti vain itseään ja omia minäkäsityksiään. Vaikka hän sanoissaan yhä nykyäänkin välillä huolimattomuuttaan hieman lipsuisikin, hän pyrkii tiedostamaan ja korjaamaan sitä juuri siihen suuntaan, joka osoittaa sanojen tuolle puolen eli nykyhetkeen. Hän on oppinut riisuutumaan vähitellen yhä paremmin luokittelujen, käsitteiden ja leimojen sekä muiden mielipiteiden vallankahvasta kokeakseen yhä enemmän vapautta, rauhaa ja elämäniloa tässä hetkessä. Välillä hän suorastaan halajaa hiljaisuutta ja sitä, kun ei tarvitse jatkuvasti puhua jonkun kanssa.

Hän on kiinnostunut psykologiasta ja kliinisestä urasta toimia ihmisten parissa henkisten teemojen kera. Hän on ottanut elämästään ja tekemistään virheistään vastuuta ilman, että kokisi olevansa ulkopuolisen hoidon ja tuen tarpeessa. Hän on tyytyväinen elämäänsä tällaisenaan eikä vaadi elämältään liikoja, ei halua kilpailla eikä olla täydellinen. Se mitä elämällä on hänelle lahjaksi silmien edessä koko tuoreudeltaan kulloisenakin hetkenä, se hänelle myös riittää.

[Vieras0263]

Tarinoiden opetus: Lienee selvä joillekin rivien välistä, kaikille ehkä ei. Enkä siihen nyt haluakaan juonipaljastuksineen palata liioin.

Mutta tarinoiden välisen eron opetus, sitä kyllä voin viitoittaa hiukan auki.

Jos ihmisellä on joitakin synnynnäisiä vaivoja tai erityispiirteitä ym. haasteita, joihin ei vain yksinkertaisesti voi vaikuttaa, koska genetiikkaa ei saa tekemättömäksi. Niin sitten ei vain voi vaikuttaa, koska tehtyä ja mennyttä ei voi saada toisenlaiseksi. Sen kaiken haasteen voi kuitenkin hyväksyä ja opetella sopeutua elämään niissä raameissa, joissa se on relevanttia eikä toiveajattelua saati epärealistista haaveilua.

Psyykkiset haasteet ja ongelmat ym. sinne päin sen sijaan... Niihin ihminen voi omin voimin vaikuttaa, vaikka kävisi kuinka syvällä... Noh, jonkun mukaan totuus löytyy sieltä kaninkolosta. Sieltä pääsee kyllä ylös, jos on riittävän sinnikäs ja ovela sekä riittävästi oivallus- ja ideointikykyä + ehdottomasti nykyhetkessä elämistä (eikä menneille märehtimistä).

Tämä psyykkinen mielenterveyden kehityksen puoli ei ole sinänsä synnynnäistä, vaan ilmenee eri ikäisillä ympäristön, genetiikan ja kokemusten myötävaikuttamana. Niillä kenellä siis ilmenee jotain mielenterveydellistä elämänkaaressa. Koska se ei ole synnynnäistä, siinä on mahdollista kehittyä viisaammaksi, läsnäolevammaksi, taitavammaksi ja oivalluskykyisemmäksi. Tämä ei liene mikään salaisuus tai jymyuutinen sinänsä.

Mutta se mihin kannattaa uskoa, on sitä, että pohjalta kyllä pääsee ylöspäin jopa ihan omin voimin (läheisten läsnäolo toki huom., jos tähän sanamerkitykseen haluaa liittää) eikä psykologian, psykoterapian tai psykiatrian palveluita välttämättä tarvita. Joskus varsinkin psykoterapia on kuitenkin järjestelmällisenä keskusteluapuna ihan hyvä vuorovaikutuksen työkalu, jolla jopa vaativampiakin tapauksia tajuaa jotenkin päästä oivalluskykynsä ja kuntoutumisen alkuun.

Kuitenkin psykaa perusopinnot opiskelleena ja kuin ihmeen kaupalla heikommista vuosista selvinneenä jaksan sitäkin suuremmalla syyllä uskoa ihmeisiin ja omatoimisiin parantumisiin ilman terapiaa muuallakin kuin mitä täällä päin tapahtui jopa sen tilannekomiikan jälkeen, kun edes suuremmat todennäköisyydetkään eivät ehkä olisi olleet joinakin kertoina pelastamassa.

Ja tämä omatoiminen parantuminen lähti kirjoittaneella Mirjamilla henkisen polun löytämisen: eli oivallusten polun sekä ymmärtämisen eli joistain kokemuksista viisastumisen ja tietoisuuden kautta. Psykoterapia ei siis kaikille ole välttämätöntä, vaikka olisi ollut vakavampiakin juttuja ollut taustalla joskus. Se on toki toisenlainen ja joillekin ehkä jopa vaivalloisempikin reitti, koska jos helpomman kautta sisäistää asioita, niin kannattaa. Hulluhan paljon työtä tekee, vaikka tykkäänkin aina välillä nykyäänkin (mutta niin rauhassa ja kiireettömästi kuin mahdollista).

Joku esimerkkitapaus voisi siis kahta tai useampaakin eri reittiä pitkin päästä tämän mukaan samanlaiseen ja ehjemmän tuntuiseen lopputulokseen eli terveempään elämään. Mikään vaihtoehto ei sinänsä ole silmissäni tokikaan huonompi, kunhan pääsee elämänkoulussa eteenpäin kuten tuntematon potilas konsanaan.