Miika Siironen: "Mustan lipun alla - Elias Simojoen elämä ja utopia"
Luettu. Yllättävän sujuvasti kirjoitettu elämänkerta ja jonkin sortin psykologinenkin henkilökuvaus erään aikakauden eräästä kuuluisasta miehestä, Kiuruveden körttihenkisestä papista, Sinimustat-järjestön puheenjohtajasta, IKL:n kansanedustajasta sekä AKS:n perustajajäsenestä. Simojoki kuului ilmeisesti siihen koulupoikien ikäluokkaan, jolle Vapaussota merkitsi sitä käännekohtaa mikä määritti vahvasti myöhempien elämänvaiheiden suunnan. Ei hän ollut suinkaan ainoa, mutta ehkä kuitenkin tunnetuin. Simeliuksen pappissukuun ja äitinsä puolelta Snellmaneihin kuuluneen perheen poika oli selkeästi yltiöpäinen äärimmäisyyksien ihminen; toisaalta uskollinen "...vihassaan", toisaalta hyvinkin kanssaihmisiään sekä esimerkiksi 1930-luvun pulavuosien vuoksi vaikeuksiin joutuneita pientilallisia ymmärtävä. Vaikka mies ei ollut varakas, oli valmis auttamaan henkilökohtaisesti useampaa taloa joutumasta vasaran alle. Tästä häntä kiitettiin - toiset pitivät naiivina.
Vapaussodan ja kahden heimosotaretken veteraani ei myöhemmin asepalvelustaan suorittaessaan ylennyt korpraalia pidemmälle. Lienee ollut enemmänkin luonne- ja tahtokysymys, sillä kaiken nuoruuden sotimisensa lomassa oli jo ehtinyt suorittaa teologian opintonsa loppuun ja saada jo pappisvihkimyksenkin - siihen aikaan automaattiset meriitit Reserviupseerikouluun. Henkilökohtaisesti pelkäämättömyytensä mies oli todistanut jo 19-vuotiaana Oulun ja Satakunnan rintaman taisteluissa. Muutenkin aikalaisten kuvaukset ovat ristiriitaisia, jopa IKL:n puoluekavereidenkin arviot. Eräs arvioi Simojoen menneen liian pitkälle arvostellessaan suoraan Mannerheimia 1930-luvulla "Miekkavalansa" lupauksen pettämisestä, mistä mies joutuikin henkilökohtaisesti Mannerheimin nuhdeltavaksi. Toinen taas oli sitä mieltä, että Simojoen kaltaisia villitsijöitä on aina tarvittu "nuorten vänrikkien" innostamiseen, mistä tuloksena olivatkin sitten näiden raskaat tappiot Talvi-, ja Jatkosodassa. V. 1941 (Simojoen ollessa jo kuollut) Mannerheim julkaisi kuuluisan "Miekantuppipäiväkäskynsä" suureksi osaksi halutessaan lunastaa lupauksensa vanhemman polven rintamamiehille.
Talvisotaan Simojoki osallistui JR 39:n eli rykmentin pastorina. Takana oli tuolloin jo yksi päättynyt kausi eduskunnassa, maallisten ja kirkollisten oikeuksien tuomiot mm. osallisuudesta Viron vapsien eli äärioikeiston vallankaappausyritykseen. Vast`ikään solmittu avioliitto ja isäksi tuleminen lienevät hieman rauhoittaneen tuolloin jo 40-vuotiaan miehen mieltä. Tekijä väittää Simojoen pelänneen sotaa mutta pelko ei ollut henkilökohtaista; moni rykmentin taistelija muistaa miehen velvollisuudentuntoisena ja samalla hyvinkin kansanomaisena. Sodan alun suuret tappiot Laatokan Karjalassa järkyttivät ja masensivat, mutta kaiken kaikkiaan Simojoki kuului ilmeisesti siihen ihmistyyppiin, joka kotiutui nopeammin poikkeusoloihin kuin ns. rauhan ajan tasaiseen elämään. Siinä suhteessa hän ei ole poikkeus muiden useamman sodan veteraanien keskuudessa. - Pessimismi sai kuitenkin yhä enemmän jalansijaa ja ehkä jonkinlainen loppuunpalaminen tapahtui kun keski-ikää lähentelevä pastori lähti kieltelyistä huolimatta lopettamaan Laatokan jäälle haavoittunutta hevosta. Lopetettuaan eläimen pistoolilla ryss... venäläiset saivat yksinäisen hiihtäjän jyvälle ja ampuivat tätä konekiväärillä selkään. Simojoki olisi kolmea päivää myöhemmin täyttänyt 41 vuotta.
Kaiken kaikkiaan kattava kuvaus eräästä ideologista ja oman tiensä kulkijasta. Vähän särähtää loppupuolella tekijän vertaukset ja uhkakuvien maalailut nykypäivän "äärioikeistoon" sekä "natseihin." Kirjoittajan oma agenda paistaa joissakin kohdin kyllä häiritsevästikin läpi. - Tämä vain meikäläisen mielipiteenä, mutta kyllä Simojoen omissa, usein yliampuvissakin julistuksissa riitti aivan tarpeeksi; ei siihen enää toisen äärilaidan esiintuomista ja väliin "opettavaa" sävyä olisi enää tarvittu.
Mutta suosittelen.