Timo J. Tuikka: "Kekkosen takapiru: Kaarlo Hillilän uskomaton elämä"
Luin vajaa kymmenen vuotta sitten kun kirja ilmestyi mutta sattui silmiin ja nyt - vanhempana mutten viisaampana kävin läpi uudestaan. Perusteellisesti, lähes pilkuntarkasti lähteitä säästelemättä, tiukasti faktoihin perustuen mutta silti yllättävän sujuvasti kirjoitettu elämänkerta Kekkosen siitä Kaverista, jota jokainen suomalainen mies voisi kutsua epiteetillä "Ystävä" - ja niitähän ei voi yhtä tai korkeintaan kahta enempää olla kenelläkään.
Kaarlo Henrik Hillilä eli "Hillilän Kalle" kuului niihin harvoihin - Tuikan mukaan jopa ainoana - jotka saivat sanoa Urkillekin vastaan ja tämä kuunteli. Pitkä yhteinen, opiskeluajoista alkanut tiivis yhteistyö, kaveriporukka - "puulaaki" - sekä historia mahdollistivat sen. Kekkonen ja Hillilä "päättivät" jo nuorina että toisesta tulee presidentti ja toisesta pääministeri. Kekkosen kohdalla niin kävikin mutta pääministeriyden "uhatessa" Hillilää "Vaaran Vuosien" edellä tämä vetäisi kännit jo heti aamusta ennen kuin ilmoittautui Mannerheimille joka totesi ettei hän tee mitään pääministerillä joka on juovuksissa jo aamukymmeneltä...
"Köyhän porvarin" poikana syntynyt Hillilä jäi isättömäksi juuri ennen 6-vuotispäiväänsä, kasvoi koko lapsuutensa ja nuoruutensa siinä ilmapiirissä mitä kutsutaan sortokausiksi, vihasi ...ä ja isäpuoltaan, piti pikkuveljensä Erkin (Erik) puolta ja yritti miellyttää äitiään. Ylioppilaaksi Kalle päätettiin kouluttaa ainoastaan osoittamansa lahjakkuuden vuoksi, tyhjään ei niukoissa oloissa ollut rahoja varaa heittää. Mikäli Hillilän syntymävuosi olisi ollut kahta-kolmea varhaisempi kuin 1902 hän olisi ilman muuta kuulunut Oulun seuduilta lähteneisiin Jääkäreihin joita oli runsaasti ammattiin tai säätyyn katsomatta. Vapaussodassa Hillilä sai ottaa nuoren pojan lailla vahingon takaisin, ennen 16:ta synntymäpäiväänsä "pussailusta ja sodista" haaveileva lukutoukka ehti osallistua taisteluihin Oulussa sekä Satakunnan rintaman pahimpien paikkojen; Ahlaisten, Suodenniemen, Karkun, Mouhijärven ja Ylöjärven läpi Tampereelle Läntisen Armeijan mukana ja vielä siitäkin eteenpäin Vammalan ja Toijalan valtausten kautta junakuljetuksin Savon Rintaman Mäntyharjulle. Sotaretki päättyi lopulta Kymenlaaksoon, Vehkalahdelle toukokuun alussa 1918. Päiväkirjat kertovat voitoista ja järkytyksistä mitä noiden talvisten kuukausien tapahtumat asettivat koulupojan eteen ja pakottivat näkemään. Vapaussodan Muistomitaliin jäi Ruusuke ja Neljä Solkea.
Teinipojan innokkuus ja velvollisuudentuntokin ajoivat Hillilän - nyt jo Erkki-veljenkin mukaan päästessä - Viron Vapaussotaan Pohjan Poikien riveissä. Vaivattomasti se ei kuitenkaan käynyt, molemmat joutuivat vanhentamaan ikäänsä vaikka Kallella jo rintamakokemusta ja - kunnostautumista takana olikin kiitettävästi. Siihen aikaan tuo oli enemmänkin sääntö kuin poikkeus jota päälliköt katsoivat läpi sormiensa ja vanhemmat - vaikka pelkäsivätkin, pitivät tuota lähinnä kunnollisuuden ja isänmaanrakkauden merkkinä. Samaan porukkaan kuului mm Oulun läänin tuleva maaherra Kalle Määttäkin nuorena lukiolaisena. Hillilälle määrättiin komentoonsa ryhmä jota johti aina Valkin kaupungin valtauksesta Koikylän kautta Pohjois-Latvian rajoille Marienburgin taisteluun. Sen jälkeen, Babetzkin kylään suuntautuneella partiomatkalla jonne Hillilän veljekset luonteidensa mukaisesti ilmoittautuivat vapaaehtoisina heidän tuurinsa loppui; partio jäi pimeässä ryss.. bolsh... venäläisten tulitukseen, olivat suorina maalitauluina ylempänä mäeltä tulevalle konekivääritulelle ja molemmat haavoittuivat tien penkalle lähes vierekkäin, Erkki pahemmin, Kalle jalkaansa. Tämä päivä jätti lähtemättömät jälkensä myöhemmin raudanlujana realistina tunnetun poliitikon mieleen; pikkuveli ojassa maaten, Hän itse ryömimässä auttamaan mutta tajutessaan että se olisi heidän molempien menoa joutui jättämään, jäämään odottamaan lääkintämiehiä jotka saivat hänet itsensä turvaan mutta velipojan jäädessä latvialaiseen ojaan. Ainoa mitä saattoi toivoa oli että Johan Erik Hillilän henki lähti ennen kuin polsut saivat tämän käsiinsä. Tätä näkyä ja vaikutelmaa eivät Kaarlo Hillilän mielestä pyyhkineet myöhempinä menestyksen päivinäänkään Lapin läänin maaherruus, ministeriys, Kelan pääjohtajuus (kahteen otteeseen) eivätkä maailman pirtut, viskit tai konjakit... Kekkosen puheista puhumattakaan. Ryyppylasien pohjalla tuo kokemus oli aina valmiiina iskemään psyykeen. Hillilä ei milloinkaan lakannut vihaamasta ryssiä, halveksimasta hurreja tai pitämästä saksalaisia oman edun tavoittelijoina vaikka virkansa puolesta joutuikin näitä Jatkosodan aikana isännöimään. Hän pysyi suomalaisena. Mutta oppi nielemään kiristyvin juontein sen mikä aina armeijassakin valuu alaspäin.
Aunuksen Retkelle Hillilä osallistui ensisijaisesti heimoaatteen kannattajana, mutta myös pakenemalla äitinsä syyllistäviä silmiä. Miksi Virosta palasi Kalle eikä Erkki? Näitä tarinoita löytynee jokaisesta suvusta joka on kohdannut menetyksiä sodissa kaatuneiden veljesten muodossa... - Siinä missä Urho Kekkonen toimi jo sutkina pakinoitsijana värväten kirjoituksillaan nuoria kavereita Aunukseen - itse sinne kuitenkaan lähtemättä - Hillilä painui vielä Itä-Karjalaan. Valkoisen lakin toistaiseksi puuttuessa retki olisi tarjonnut mahdollisuuden alitajuiseen kunnialliseen lähtöön. Masennus oli jo lähtiessä kahden sodan alaikäisellä veteraanilla ilmeinen eikä vuoden 1919 kesäkuun 5. päivän tulikaste juurikaan mielialaa parantanut; vastapuolen tulitus vei oululaisten komppaniasta neljänneksen kaatuneina ja haavoittuneina mutta toisaalta kevään -18 tapahtumat sekä Viron menetykset olivat jo ehtineet opettaa kädestä pitäen että tappioitakin saattoi tulla. Hillilä oli omalla tavallaan henkeä täynnä oleva vapaaehtoinen muttei enää naiivi. Niitä poikia jotka joutuivat miehistymään kranaattitulessa. Tällä retkellä vahvistuivat lopullisesti suhteet Oulun Lyseon luokkakavereiden, em Kalle Määtän, Elias Simojoen sekä tulevan Kekkosen ajan pitkän linjan diplomaatin Aaro Pakaslahden välillä. Viron Vapausssodan sekä Aunuksen Muistomitalin ohella Heimosotaristi myönnettiin Hillilälle aikanaan kahdella miekalla.
Opiskeluajat - eli ne jotka lukijasta ehkä Kekkosen suhteen ovat mielenkiintoisimmat - sujuivat Kaarlo Hillilältä Urho Kekkosen boksikaverina; "On helppo olla herttainen kun Onnen Lähde on Syvä" luki Runeberginkadun asunnon seinällä missä nämä kaksi Etsivän Keskuspoliisin sivutoimista virkailijaa hankkivat lisätuloja opiskeluvuosiensa leventämiseksi. EK olikin paikka mistä Köyhä, Isänmaallinen Mies saattoi tuohon aikaan saada paikan, oululaisen Kalterijääkärin Esko Riekin johtamassa organisaatiossa työskenteli lukuisia entisiä tai nykyisiä lakitieteen ylioppilaita, Vapaus- ja Heimosotureita sekä niitä Jääkäreitä joille rauhan ajan Suomi ei tarjonnut enää muuta leipäpuuta. Hillilä yleni nopeasti ja löysi Urkin kanssa yhteisen sävelen, kaverukset sitoivat kohtalonsa toisiinsa päämäärätietoisesti ja kunnianhimo johti menestykseen, opportunismiin ja "toinen toistaan tukien"-menetelmällä lopulta siihen mikä Kekkosesta lopulta tuli. Ja Hilliläkin sai tästä kaikesta osansa...
Hillilä ei ehtinyt nähdä Urho Kekkosen ajasta kuin sen alkupuolen, ei enää loppuvaihetta jolloin asiat alkoivat mennä niin kuin menivät. Tuikan mukaan Hillilä oli presidentin lähin mies ja akateemikkko Kustaa Vilkunan ohella tunsi kaverinsa läpikotaisesti, myös nekin puolet joilla ei olisi ollut niin väliä nousta pintaan. Siinä missä Vilkunastakin tuli lähinnä myötäilijä, Kaarlo Hillilä tiesi että Parhaan Kaverin ongelmina saattoi olla taipumus uskoa omaan kaikkivoipaisuuteensa ja korvaamattomuuteensa, ja terveen kunnianhimonkin muuttuvan ajoittain kyynärpäätaktiikan kautta suoraksi runnomiseksi. Mutta valtaosa Kekkosen vanhoista kavereista lähti Hillilän tapaan vuoden 1965 aikana jolloin presidentillä ei mennyt kuukauttakaan ilman vähintään yhtä hautajaisviikonloppua.
Siinä missä vanhojen miesten mieliin alkoivat yhä useammin palata muistoja nuoruuden ja voimiensa päivistä, iltanuotiolla Kekkosen sai aina hyvälle tuulelle se joka osasi mainita "Hillilän Kallen" - Presidentti naurahti poikkeuksetta ja alkoi iskeä tarinaa tyyliin: "Siinä oli Reilu Kaveri, Hillilän Kallen kanssa aikoinaan mentiin ja..." - Ja ne ymmärsivät ketkä Ymmärsivät. Lienee selvää että jos Pohjoisen Jätkästä joku moisen tunnustuksen antaa niin muuta kunniaa ei tarvita. Kaarlo Hillilä oli kansanmies joka ryyppäsi ja viihdytti milloin saksalaisia, milloin valvontakomission venäläisiä vaikka perusluonto pysyi aina ristiriitaisen rehellisenä. Se ja sokeritauti veti Miehen ennenaikaisesti loppuun mutta siinä vaiheessa kaikki tavoitteet olivat jo saavutetut; Maine, Kunnia ja Alkoholismi.
Kirjailija Paavo Rintala joka työskenteli opiskeluvuosinaan Hillilän avustajana luonnehti esimiehensä olevan "kuin suomalainen mies onnellisessa humalassa, liikuttui kun oli liikuttumisen aihetta, ei esittänyt tietävänsä jos ei tiennyt vaan kysyi suoraan viisaammiltaan, asiakysymyksissä tinkimätön mutta suurpiirteinen ja lämminhenkinen kanssaihmisiään kohtaan."