Melko moni 2000-luvun alun läntisen maailmanvaltionpäämiehistä ja -nainen oli hyvissä keskusteluväleissä Putinin kanssa. Tuolloin liki koko läntisen euroopan tavoite oli integroida Venäjä lähelle länttä ja länsimaista talousjärjestelmää.
Sehän oli aikaa, jolloin keskusteltiin Putinin ja Naton silloisen pääsihteeri Robertsonin kanssa Venäjän mahdollisesta Natojäsenyydestä ja Putin totesi BBC:n haastattelussa muun muassa että: ”Venäjä on osa eurooppalaista kulttuuria. Enkä voi kuvitella omaa maatani eristäytyneenä Euroopasta ja siitä, mitä me usein kutsumme sivistyneeksi maailmaksi”.
Miksi hommat sitten alkoivat mennä pieleen, johtuu ennenkaikkea Venäjän, mutta osin myös lännen, virhevalinnoista.
Kuitenkin tässä karhun naapurissa elävänä meidän on muistettava maantieteemme, jonka tosiseikan kaikki presidentit ainakin Paasikivestä lähtien ovat hienosti oivaltaneet.
Suomen presidenteistä kaksi, Mannerheim ja Koivisto, ovat omin käsin tappaneet taisteluissa venäläisiä. Heistä jälkimmäinen totesi jatkosodan päätyttyä ja juoksuhaudoista noustuaan, että ”kyllä pitää olla joku toinen tapa hoitaa suhteita naapurin kanssa”.
Presidentti Niinistö taas on yksi harvoista presidenteistämme, joka on joutunut hoitamaan naapurisuhteita Venäjän kanssa niin ystävyyden kuin hieman tiukemmankin ajanjakson aikaan. Ja on onnistunut siinä todella hyvin. Kuten pääsääntöisesti myös kaikki hänen edeltäjänsä. Niinistö on kuitenkin ollut niitä harvoja presidenttejä, jonka puolue on ollut samassa puolueperheessä Venäjän presidentin puolueen kanssa. Nykyäänhän Kokoomus ei enää suuresti metelöi menneiden vuosien yhteistyöstään Putinin Yhtenäinen Venäjä-puolueen kanssa.
Demaripresidentti Koiviston aikanahan ”presidenttipuolue” Venäjällä oli kommunistinen puolue, sittemmin puolueet ovat olleet lähempänä Suomen puoluekentän oikeaa laitaa. Demarithan Venäjällä ovat marginaali-ilmiö muutaman prosentin kannatuksellaan, joten sitä yhteyttä ei juuri voi merkittäväksi kutsua.
Ehkä seuraava presidenttimme pääsee taas rakentamaan suhteita Venäjän kanssa, mutta melko pohjalta se on aloitettava. Ei toki yhtä pohjalta kuin Paasikiven tehtävä oli, mutta ei tästä Venäjän Ukrainasodasta uutta yhteistyötä naapurin kanssa rakenneta muutamassa vuodessa, ei ehkä edes vuosikymmenessä.
Sehän oli aikaa, jolloin keskusteltiin Putinin ja Naton silloisen pääsihteeri Robertsonin kanssa Venäjän mahdollisesta Natojäsenyydestä ja Putin totesi BBC:n haastattelussa muun muassa että: ”Venäjä on osa eurooppalaista kulttuuria. Enkä voi kuvitella omaa maatani eristäytyneenä Euroopasta ja siitä, mitä me usein kutsumme sivistyneeksi maailmaksi”.
Miksi hommat sitten alkoivat mennä pieleen, johtuu ennenkaikkea Venäjän, mutta osin myös lännen, virhevalinnoista.
Kuitenkin tässä karhun naapurissa elävänä meidän on muistettava maantieteemme, jonka tosiseikan kaikki presidentit ainakin Paasikivestä lähtien ovat hienosti oivaltaneet.
Suomen presidenteistä kaksi, Mannerheim ja Koivisto, ovat omin käsin tappaneet taisteluissa venäläisiä. Heistä jälkimmäinen totesi jatkosodan päätyttyä ja juoksuhaudoista noustuaan, että ”kyllä pitää olla joku toinen tapa hoitaa suhteita naapurin kanssa”.
Presidentti Niinistö taas on yksi harvoista presidenteistämme, joka on joutunut hoitamaan naapurisuhteita Venäjän kanssa niin ystävyyden kuin hieman tiukemmankin ajanjakson aikaan. Ja on onnistunut siinä todella hyvin. Kuten pääsääntöisesti myös kaikki hänen edeltäjänsä. Niinistö on kuitenkin ollut niitä harvoja presidenttejä, jonka puolue on ollut samassa puolueperheessä Venäjän presidentin puolueen kanssa. Nykyäänhän Kokoomus ei enää suuresti metelöi menneiden vuosien yhteistyöstään Putinin Yhtenäinen Venäjä-puolueen kanssa.
Demaripresidentti Koiviston aikanahan ”presidenttipuolue” Venäjällä oli kommunistinen puolue, sittemmin puolueet ovat olleet lähempänä Suomen puoluekentän oikeaa laitaa. Demarithan Venäjällä ovat marginaali-ilmiö muutaman prosentin kannatuksellaan, joten sitä yhteyttä ei juuri voi merkittäväksi kutsua.
Ehkä seuraava presidenttimme pääsee taas rakentamaan suhteita Venäjän kanssa, mutta melko pohjalta se on aloitettava. Ei toki yhtä pohjalta kuin Paasikiven tehtävä oli, mutta ei tästä Venäjän Ukrainasodasta uutta yhteistyötä naapurin kanssa rakenneta muutamassa vuodessa, ei ehkä edes vuosikymmenessä.
