Väsäsin jälleen nimimerkin M15t3rG:n Kokkausnurkassa valmistamaa maa-artisokka pastaa ja sitä syödessäni harmittelin taas toukokuuhun suunnittelemani Rooman matkan peruuntumista. Lohdutukseksi katselin sitten Federico Fellinin elokuvan Rooma vuodelta 1972. Mielestäni Fellini teki parhaat elokuvansa juuri 1970-luvulla. Amarcord (1973) on aivan huikea muistelmateos Fellinin lapsuudesta ja nuoruudesta 1930-luvun Riminillä, ja Amarcord onkin valittu 1970-luvun parhaaksi elokuvaksi. Eikä Rooma mielestäni oikeastaan jää paljon jälkeen Amarcordista, vaikka se ei kovin suuri arvostelumenestys ollutkaan.
Fellinin Rooma on jotenkin niin aito. Elokuva kuin Rooma itse. Asustelin ja opiskelin opiskelujeni loppuvaihessa vajaan vuoden Roomassa ja minulla on Roomaan sellainen viha-rakkaus suhde. Missään en ole tavannut niin ystävällisiä ja sydämellisiä ihmisiä kuin Roomassa. Ja missään minua ei ole ryöstetty putipuhtaaksi keskellä kirkasta päivää muualla kuin Rooman metrossa. Olen pyörtynyt kuumuudesta Forum Romanumin kaivauksilla elokuussa ja paleltunut lähes jääpuikoksi Trasteveren kämpillä tammikuussa. Missään en ole syönyt niin herkullisia illallisia kuin Trasteveren tavernoissa ja missään en ole syönyt niin huonoa pikaruokaa kuin päärautatieasema Terminin kebabkioskissa.
Rooma on ikuinen kaupunki. Caput Mundi. Maailman suurin ja kaunein ulkoilmamuseo. Missä roomalaiset elävät sitä omaa dolce vitaansa ja kurvailevat vespoillaan Pantheonia ympäri. Nojailevat huolettomina yli kaksituhatta vuotta vanhoihin pylväisiin. Tyylikkäinä Armanin pikkutakeissaan. Rooma on sekava ja meluisa. Roomaa on vaikea ymmärtää. Rooma edustaa ihmistä siinä kaikessa ylevyydessään ja valtavassa luomisvoimassaan ja kauneuden tajussaan. Ja yhtäkkiä tuuli tuokin korviisi Colosseumilta historiassa kidutettujen ihmisten vaimeat tuskanhuudot. Rooma on myös sitä alhaisinta mitä ihminen vaan pystyy olemaan.
Fellinin Rooma on juuri kaikkea tätä. Elokuvalla on jo erikoinen rakenne. Elokuvassa liikutaan kahdessa eri aikatasossa. Eli nykypäivässä (v.1972) ja vuodessa 1938, kun nuori Fellini saapui Roomaan opiskelemaan elokuvaohjaajaksi. Se elokuvan nykyhetki on sellaista näennäisdokumenttia, missä Fellini kuvausryhmineen saapuu Roomaan ja kuvaa siellä ihmisiä ja esim. metrolaajennustyömaata. Fellini kohtaa heti ensimmäiseksi sen Rooman aivan kaaottisen liikenteen ja tietysti riemuitsevien jalkapallofanien liikenteen tukkivat bussit. Ja Fellini viljelee sellaisia postmoderneja kikkoja, jotka Tarantino häneltä kopioi. Eli Fellini tapaa muka sattumalta Roomassa asuvan amerikkalaisen kirjailijan Gore Vidalin ja yöllä Rooman symbolin Anna Magnanin. Yöllä sitten moottoripyörän kyydissä kierretään yövalaistu Rooma nähtävyys nähtävyydeltä.
Fellinin Rooman muisteluosio on sitä herkullista ja karnevaalinomaista Felliniä. Fellini asettuu asumaan Trastevereen roomalaiseen perheeseen, joka on kauniisti sanottuna hieman originelli. Juuri sellainen minä Fellini italialaiset aina esittää. Fellinin elokuvat ovat kuin impressionistisia maalauksia, joissa on italialainen häly läsnä. Kun perhe menee Trasteveren keskusaukiolle illalliselle, niin kohtaus on kuin jostakin oopperasta. Nuorelle Fellinille Rooma on seikkailu. Rooman ilotaloissakin on tyyliä. Palatsin keskusaulassa odotetaan ja kurtisaanit saapuvat hissillä aina muutama kerrallaan esittäytymään. Valinnassa täytyy olla nopea, tai muuten jää nuolemaan näppejään. Kyllä nuori Fellinikin tämän sitten kantapään kautta oppii
.
Fellini selvästi kuitenkin rakastaa Roomaa. Ja italialaisia. Fellinihän asui Roomassa yli viisikymmentä vuotta. Piazza Navonnalta kannattakin joskus kävellä Piazza Spagnalle (missä ovat ne Espanjalaiset portaat) pientä sivukatua Via Marguttaa, eikä hälyisää ostoskatua Via Corsoa pitkin. Via Margutta on siinä hälisevän metropolin keskellä sivussa aivan kuin joku keskiaikainen maalaisidylli. Via Margutta on ollut taiteilijoiden asuttama katu jo 1500-luvulta lähtien. Via Marguttan talossa 110 Federico Fellini asui elämänsä vaimonsa näyttelijä Giulietta Masinan kanssa kuolemaansa asti. Heidän asuintalonsa seinässä on suuri marmorinen muistolaattaa. Käyn joka Rooman reissulla sen katsomassa. Se on yhtä yltäkylläinen kuin Fellinin elokuvat. Aivan kuin mestari olisi sen itse väsännyt
.