Kävin eilen katsomassa brittiläisen Nick Broomfieldin ohjaaman elokuvan Marianne&Leonard: Sanoja rakkaudesta. Norjalainen Marianne on Leonard Cohenin muusa koko hänen elämänsä ajan. Vaikka Cohenilla naisia ja rakkautta kyllä riitti ja lapsetkin tuli tehtyä Suzanne Eldrodin kanssa, niin rakkaussuhde Maria Ihleniin säilyi koko elämän ajan. Ihan dokkarin viimeisessä kohtauksessa Marianne makaa kuolemansairaana oslolaisessa sairaalassa ja Leonardin viimeinen kaunis viesti päättyy sanoihin "odota minua, tulen kohta perässä". Cohen kuoli sitten kolme kuukautta myöhemmin marraskuussa vuonna 2016 pudottuaan yöllä sängystä. 82-vuotiaana.
Elokuva keskittyy paljolti 1960-luvun hippivuosiin kreikkalaisella Hydran saarella, missä Leonard ja Marianne tapasivatkin ja rakastuivat. Siinä Hydran hippiyhteisössä oli paljon lahjakkaita taiteilijoita ja ajanhengen mukaisesti tajuntaa laajennettiin aika rankasti kaikilla mahdollisilla huumeilla. Filmimateriaali on kyllä hienoa värillistä. Aivan kuin sitä olisi kuvattu 35 mm:n filmille, mutta kyllä sen täytyy olla 16 mm:n kamaa. Se on vaan restauroitu ja digitalisoitu niin taitavasti.
Cohen on kirjailija, joka LSD höyryissä ja amfetamiinin voimalla kirjoittaa Hydralla kaksi romaania. Siinä nussimisen ja juopottelun välissä. Leonard lähtee suurin toivein kotiinsa Montrealiin julkaisemaan teoksensa, mutta vastaanotto lehdistössä on aika tyrmäävä. Toinen kriitikko haukkuu Cohenin tekstiä verbaaliseksi masturboinniksi ja toisen mielestä kirjat ovat huonoimpia mitä Kanadan historiassa on koskaan julkaistu.
Cohen tajuaa, että ei voi elättää itseänsä ja Mariannea kirjoittamalla ja alkaa värkätä tekstejä biiseihin. Cohen kirjoitti Judy Collinsille biisin Suzanne ja Collins painosti Cohenin esittämään sen myös itse. Cohenin mielestä hän ei osannut soittaa sitten pätkääkään eikä laulaa tippaakaan, mutta siitä se sitten lähti. Cohen palasi kyllä menestyttyään vielä Hydralle, mutta sitten kiertue elämä vei miehen. Mariannen kanssa Cohenilla oli sellainen etäsuhde.
Dokkari on kyllä mielenkiintoinen, vaikka siinä keskitytäänkin paljolti Cohenin ja muiden hippien surrealistiseen huumeidenkäyttöön ja seksisekoiluihin. Jälki ei suinkaan ole aina niin kovin kaunista: aivioeroja, itsemurhia, häiriintyneitä lapsia...Kun Cohen kirjoitti Janis Joplinista biisiä Chelsea Hotel, niin Joplin otti hotellin sängyllä makaavalta Leonardilta poskeen. Dokkarissa olisi saanut olla enemmän tarinaa Cohenista itse taiteilijana ja biisien historiaa. Vaikka nythän Mariannelle kirjoitetut kauniit rakkausbiisit So Long, Marianne ja Bird on a Wire aukeavatkin ihan eri tavalla. 1970-luku oli vielä sumuista, mutta onneksi Cohen sitten jätti huumeiden kanssa tolskaamisen vähemmälle ja lopetti sitten kokonaan. Leonard Cohen on kuin hyvä viini, joka vaan paranee vanhetessaan.