Juuri katsoin Altmanin Pitkät jäähyväiset Areenalta. En muistanutkaan että Arnold Schwarzeneggerillä oli pieni rooli.
Minä myös katselin tämän Altmanin elokuvan taas pitkästä aikaa. Mukava, että yle tekee näitä kulttuuritekoja, ja esittää tällaisia harvinaisempiakin klassikkoja, joita ei tahdo enää oikein DVD:näkään mistään löytää. Altman teki kyllä rohkean vedon ja siirsi tämän Chandlerin klassikkoromaanin nykyaikaan (siis 1970-luvulle, sillä Pitkät jäähyväiset on tehty vuonna 1973). Pois jäivät ne perinteiset film noirin synkät kadut ja yön varjot, ja tilalle tuli Kalifornian kirkas aurinko sekä värikäs vehreys. Vaikka Marlowen naapurissa terassilla tanssivatkin ja voimistelevat 24/7 ystävälliset ja kauniit hippitytöt tissisillään ja höpöheinissään, niin elokuvaan mahtuu myös tämä Chandlerin perinteinen petollinen kaunotar, femme fatale.
Vaikka Humphrey Bogart ja Robert Mitchum ovat niitä ikonisia Philip Marloweja, niin mielstäni Elliot Gouldkin on todella hyvä. Gould on vaan hieman erilainen Marlowe kuin Bogart tai Mitchum. Chandlerilainen maailma on kuitenkin sama tuttu, mutta kulissit ovat erilaiset. Eletään eri vuosikymmenen Amerikkaa. Mutta Altman kunnioittaa cahandlerilaista maailmaa, missä rehellisyys ja ihanteet ovat kadonneet. Missä korruptio rehottaa ja on tunkeutunut myös poliisiin, oikeusalaitokseen ja politiikkaan. Niitä Tony Sopranosinkin kaipaamia velvollisuudentuntoisia, vaatimattomia ja työnsä moitteettomasti hoitavia sheriffejä (Fred Zinnemanin High Noon, 1952, oli Tony Sopranosin suosikkielokuva) ei Chandlerin maailmassa enää ole. Kivikasvoisten Gary Coopereiden aika Amerikassa on ohi. Tässä petosten ja valheen maailmassa Marlowe on ainoa, joka jaksaa enää välittää. Marlowe on Chandlerin maailmassa kuin joku keskiaikainen ritari, joka on sijoitettu väärälle aikakaudelle. Marlowe on Chandlerin maailmassa ulkopuolinen. Mies jota ajaa eteen päin kunniantunto, oikeudenmukaisuus ja rehellisyys. Hyveitä, joilla ei ole enää mitään merkitystä. Turpiin tulee, mutta Marlowe ei anna koskaan periksi.
Altmanin elokuvassa on sangen mielenkiintoinen sivurooli. Kirjailija Roger Wade (Sterling Hayden). Altmanin kirjailija Roger Wade on täydellinen kopio Ernst Hemingwaysta. Ihan ulkonäkönsä viimeistä piirtoa myöten. Katselin äsken areenasta aivan loistavan kuusiosaisen dokkarin Ernst Hemingwaysta, ja Roger Wade on juuri yksi yhteen ikääntyneen Hemingwayn kanssa. Myös Hemingway sairasti masennusta ja alkoholismia, kuten Wadekin. Ja kun Hemingway kyllästyi talsimaan täällä telluksen pinnalla, niin hän pamautti aivonsa pihalle metsästyskiväärillään. Wade tekee Altmanin elokuvassa itsemurhan kävelemäällä rauhallisesti suoraan Tyyneen valtamereen. Molemmat ovat kyllä teatraalisia lähtöjä.
Raymond Chandleriahan pidetään amerikkalaisen ns. kovaksikeitetyn dekkarin mestarina, mutta minun mielestäni Chandler on vielä paljon enemmän. Chandler pukee vaan kirjallisuutensa dekkarin muotoon. Sellaisille perinteisen Agatha Christien- tyylisen dekkarikirjallisuuden lukijoille Chandler on kyllä kova pähkinä purtavaksi. Chandlerin kirjojen juonet on punottu niin mutkikkaiksi, jopa sekaviksi, että jos niitä yrittää seurata ja ratkaista mysteerion, niin metsään menee. Takuuvarmasti. Wikipedia tietää kertoa, että kun Howard Hawks filmasi legendaarista Marlowe- elokuvaa Syvä uni, niin hän joutui kysymään välillä Chandlerilta neuvoja, kun ei pysynyt monimutkaisen juonen perässä.
Itse en ole maailmankirjallisuudesta löytänyt yhtä riipaisevan hienoa ulkopuolisuuden kuvausta kuin mitä Chandler luo Philip Marlowessa. Se on jotain aivan käsittämättömän hienoa. Syvältä koskettavaa. Chandler kirjoittaa varmasti omasta ulkopuolisuuden kokemuksestaan. Chandler syntyi Chicagossa v.1888. Ja kun vanhemmat erosivat, niin hän muutti seitsemän vuotiaana irlantilaisen äitinsä kanssa Lontooseen. Lontoossa Chandler kävi koulua hienossa yksityisessä Dulwich Collegessa. Aristokraattisessa ympäristössä chicagolainen Chandler oli outo ilmestys ja koki varmasti suurta ulkopuolisuutta. Myöhemmin Chandler opiskeli ja työskenteli Pariisissa ja Münchenissä. Chandler palasi kuitenkin takaisin Amerikkaan, mutta ei oikein sopeutunut siihenkään elämään. Hän kyllä menestyi työelämässä ja kohosi varakkaaksi öljy-yhtiön johtajaksi asti, mutta sai kenkää 44-vuotiaana juopottelunsa takia. Chandler kirjoitteli sitten lehteen rikostarinoita, ja julkaisi ensimmäisen rikosromaaninsa Big Sleep (Syvä uni) 50-vuotiaana vuonna 1939. Chandler kirjoitti seitsemän Philip Marlowe dekkaria. Minun suosikkini näistä on juuri tämä The Long Goodbye. Chandler kuoli vuonna 1959.