Minulla on tullut tavaksi näin itsenäisyyspäivän seutuvilla katsoa joko Pekka Parikan Talvisota tai joku kolmesta Tuntemattomasta sotilaasta. Tänä vuonna katsoin Aku Louhimiehen viisituntisen version Tuntemattomasta.
Pidän näistä kaikista kolmesta Tuntemattoman sotilaan eri versiosta, enkä halua nykyään laittaa niitä mihinkään paremmuusjärjestykseen. Sex wörkillä aikoinaan, paljon ennen Aku Louhimiehen elokuvaa, kerran lyttäsin Edwin Laineen Tuntemattoman sotilaan ja ylistin Mollbergin Tuntematonta. Se mitä kirjoitin silloin Laineen elokuvasta hieman nyt jo hävettääkin minua.
Kirjoitin Laineen Tuntemattomasta jotain, että se on lähinnä sellainen 4H- kerhon sotaretki jossa iäkkäät Kansallisteatterin näyttelijät yrittävät iltanuotiolla epätoivoisesti kertoilla toinen toistaan mojovampia vitsejä. Ylistin Mollbergin elokuvaa siitä, että se on uskollinen Väinö Linnan hienolle pasifistiselle tekstille. Ja niinhän se asia tietysti vähän onkin. Mutta yksi joulun aika sitten satuin katselemaan televisiosta kuusiosaisen dokkarin Suomi Filmin- tarina ja mielipiteeni muuttui. Yksi osa tästä sarjasta oli pyhitetty yksinomaan Tuntemattoman sotilaan kuvaamiselle. Aloin pikku hiljaa ymmärtämään sitä sodanjälkeistä aikaa viisikymmentäluvulla ja sitä henkistä ilmapiiriä ja resurssien niukkuutta. Kaikessa historiantutkimuksessakin pitää yrittää ymmärtää niitä tapahtumia sen hetkisestä historiallisesta tilanteesta käsin ja sitä maailmaa missä ihmiset ovat eläneet ja tehneet päätöksiään. Mielestäni elokuvan kohdalla pitää toimia vähän samoin. Kun on kysymys tällaisesta suuresta kansallisesta ikonista kuin Tuntematon sotilas meille suomalaisille on.
Linnan kirjassahan kuvataan ikäluokkaa, joka ei ole ollut talvisodassa, vaan on välirauhan aikana asepalveluksessa. Siis hyvin nuoria miehiä. Naiveja poikasia, joilla mielikuvassa välkkyvät jotkin talvisodan sankaritarinat. Mutta kuten Linna kirjoittaa, niin "kolmessa päivässä he oppivat sodan olemuksen: se on kylmä, nälkä ja pelko". Sellainen naivi ihanteellisuus ja haavekuvat sankaritöistä karisivat äkkiä pois oikeassa sodassa. Ja "vahvat tulivat yhä vahvemmiksi ja heikot heikommiksi", kuten Linna kirjoittaa. Tätä Linnan kirjoittamaa koko perusasetelmaa vasten on tietenkin hyvin haasteellista, että Laineen Tuntemattoman sotilaan päähenkilöt ovat jo hyvin iäkkäitäkin Kansallisteatterin näyttelijöitä. Sotaveteraaneja tosin, mutta se nuoruuden herkkyys puuttuu. Rahikaisellakin taitaa olla päällä jo viidenkympin villitys. Mielestäni Laineen elokuvassa jää uupumaan jotain tosi oleellista Linnan kirjoittamasta tekstistä. Ja täytyy tietenkin ymmärtää, että Edwin Laine oli teatteriohjaaja, joka oli tottunut ohjaamaan näitä näyttelijöitään Kansallisteatterin lavalla. Elokuvahan on vähän eri taidemuoto kuin elokuva.
Mollbergin Tuntemattomassahan lukee heti alussa, että se pohjautuu Väinö Linnan kirjaan Sotaromaani. Mollberg on kyllä hyvin uskollinen Väinö Linnan tekstille. Mollbergin Tuntematon ei ole oikeastaan edes realistinen, vaan se on naturalistinen. Elokuvassa kuollaan siis todella tuskissaan. Sankarikuolemista kertominen ei kuulu Mollbergin tyyliin. Mollbergin Tuntematon sotilas on sodanvastaisin elokuva mitä minä olen nähnyt. Kiinnittäkää muuten siihen huomiota, että elokuvassa ei käytetä ollenkaan musiikkia. Mollen leffan soundtrack on tyhjä. Hiljaisuus puhuttelee joskus enemmän. Kuten vaikka siinä loppukohtauksessa. Laineen Tuntemattoman imelin kohtaus on se loppu, missä tykit yhtäkkiä vaikenevat ja miehet alkavat nousta juoksuhaudoistaan. Samalla joku sinfoniaorkesteri täräyttää täysillä ilmoille Sibeliuksen Finlandian. Mollen Tuntemattoman lopussa presidentti pitää radiossa puhetta ja Lammio kuuntelee sitä kasvot kovettuneina. Ja sitten kamera siirtyy ohi ajaviin hevoskärryihin joiden lava retkottaa täynnä vainajia. Ja siihen viimeiseen mykkään kuvaan se elokuva sitten loppuu.
Mollberghan käyttää Tuntemattomassaan nuoria amatöörinäyttelijöitä. Ammattinäyttelijöitä keskeisistä henkilöistä on muistaakseni vain Koskela (Risto Tuorila), Hietanen (Pirkka-Pekka Petelius) ja Lammio (Kari Väänänen). Tämä on kyllä Mollbergin elokuvan selvä vahvuus. Elokuvan katsominen on hyvin ankara ja voimakas kokemus. Mutta myös raskas ja hymytön kokemus. Mutta siinä hyvin naturalistisessa kerronnassa on myös Mollbergin elokuvan heikkous. Ihminen kun on siinä mielessä merkillinen olento, että suurenkin kriisin ja onnettomuuden kohdatessa ihminen ei halua koko ajan vaan synkistellä, vaan inhimillinen huumori kuuluu siihenkin elämäntilanteeseen. Linnahan kirjoitti saatesanoiksi Otavan kustannusjohtajalle Toivo Pekkaselle lähettäessään Tuntemattoman ensimmäisen version Pekkasen luettavaksi, että "kirja kertoo seitsemästä veljeksestä sodassa". Mollbergin elokuvasta näitä Kiven seitsemää veljestä en ainakaan minä löydä.
Kun jostakin iltapäivälehdestä luin, että Aku Louhimies alkaa kuvata Tuntematonta sotilasta, niin en juuri hurraata huutanut. Odotusarvoni ei ollut kovin korkealla. Sitten kun tyttäreni halusi vuoden 2017 isänpäivänä viedä minut katsomaan elokuvaa, niin olin hyvin positiivisesti yllättynyt elokuvasta. Ja siihen, että siitä tuli sellainen kaikkia suomalaisia yhdistänyt sukupolvikokemus. Meidänkin näytöksessä se yleisön ikähaarukka oli jotain 16-88 vuotta. Ja Louhimiehen Tuntemattoman kävi katsomassa elokuvateatterissa yli miljoona suomalaista. Se on aivan hurja luku nykypäivänä. Viimeksi yli miljoonan teatterikatsojan rajan ylitti Cameronin ohjaama Titanic 1990-luvulla. Tällaiselle suurelle Väinö Linna fanille se oli kyllä suurta mannaa. Väinö Linna ja Tuntematon sotilas taitaa olla se meitä kaikkia suomalaisia yhdistävä tekijä. Aku Louhimiehen Tuntematon sotilas on mielestäni hyvä elokuva. Todella hyvä. Louhimieshän on lisännyt elokuvaansa myös paljon sellaista materiaalia Rokasta, mitä ei itse Linnan kirjassa ole. Kaikki nämä kotirintaman tapahtumat. Mutta ne lisäykset sopivat mielestäni hienosti Linnan kirjasta tehtyyn elokuvaan. Niissä on sellaista Linnan henkeä. Rokkahan on Louhimiehen Tuntemattoman päähenkilö. Laineellahan se on Lehto ja Mollbergilla Riitaoja. Itse jäin pohtimaan sitä, että mitenkä moneen rooliin sitä ihminen on sodan repimänä joutunut. Rokkahan on sodassa armottoman hyvä taistelija ja kylmähermoinen tappaja. Eräänlainen Linnan Rambo. Mutta myös erinomaisen terävän psykologisen silmän omaava johtaja. Mutta kotona Rokka on hyvä ja hellä huolehtiva isä. Ja rakastava aviomies. Vaikka sodan raskaus ja epävarmuus tulevaisuudesta välillä painaakin mieltä.
Louhimiehen elokuvan lopetus on kyllä hieno. Louhimiehen Tuntematonkin päättyy Sibeliuksen Finlandiaan, mutta sitä ei soita sinfoniaorkesteri, vaan yksinäinen selloviulu. Se kuvaa hyvin sitä tunnelmaa mitä Rokalla on hänen avatessaan uuden kotinsa oven sotilassairaalasta kotiuduttuaan. Perintötila Kannaksella on vaihtunut pieneen siirtolaismökkiin hämeessä. Suomi on rampa, mutta kuitenkin vielä hengissä.
Aihe: Minkä leffan katsoit viimeksi? (Luettu 193358 kertaa)
Gentleman
Veikkaan silti jonkun pahoittaneen siitäkin mielensä kun niin pilailtiin mm. romanien ja saamelaisten kustannuksella 
Tästä on tie vain ylöspäin
.
