Ohjus (2023)
Miia Tervon draamakomedia neukkuohjuksesta, joka rysäytti 1984 Inarijärveen (oikeasti leffa on kuvattu pääosin Kemijärvellä). Tää elokuva näyttää mielenkiintoisella tavalla miten helvetin suomettuneita Lapissa ja Suomessa vielä 80-luvulla oltiin, vähäteltiin koko hommaa ja myytiin ihan kiimassa jotain ohjusmunkkia ja -rautua vaikka itänaapuri loukkasi meidän valtion rajaa rauhan aikana.
Oon nähnyt tän leffan parikin kertaa, koska siinä on itelle pari niin henkilökohtaisesti samaistuttavaa juttua ja koska pidän tätä vaan tosi hauskana elokuvana. Vanhana Top Gun -fanina nautin lisäksi niistä lentokohtauksista.
Miia Tervo tekee kyllä hyviä elokuvia. Ohjus on tavallaan kuin Auroran kakkososa. Älykkäin tyhmä elokuva, mitä minä olen nähnyt. Tervo taitaa slapstickin ja pallihuumorin viljelyn paremmin kuin kukaan muu suomalainen elokuvaohjaaja. Venäläisillä oli Barentsin merellä sotaharjoitus joulukuussa 1984 ja maaliohjus harhautui Suomen puolelle ja rysähti Inarinjärveen. Valtiovalta ja viranomaiset yrittivät peitellä asiaa ja pitää sen uutispimennossa, mutta norjalaiset uutisoivat että heidän tutkassaan venäläinen ohjus lensi Norjan yli ja katosi tutkakuvasta Suomen lapissa. Tästä tapahtumastahan tuli varmasti talvisodan ja kesän 1975 ETYK- kokouksen jalkeen kansainvälisesti uutisoiduin tapahtuma Suomessa, ja toimittajia virtasi Suomeen joka puolelta maailmaa. Pilkkihaalarit kävivät kaupaksi ja hopeanväriset loppuivat koko Suomesta, koska niiden uskottiin estävän ydinsäteilyä "tarttumasta". Lapissa ohjusmunkit ja säteilyrautu kävivät hyvin kaupaksi.
Nyt kun aika on toinen ja Suomi ei ole enää maailmassa yksin vaan NATO:n jäsen, niin suomettumiselle voi jo nauraa. Kari Väänäsen karvalakki päässä esittämä äijänköriläs kiteyttää baarissa asian hyvin kysymällä, että "Onko se ryzzän perse niin makea, että sitä pitää nuolla?"
Elokuvassa on monia eri teemoja. Oona Airola näyttelee yksinhuoltajaa, joka elää naista vähättelevässä maailmassa ja kokee seksuaalista ahdistelua, kuten valitettavasti niin monet naiset Suomessa vielä tänä päivänäkin. Niinan sisko kutsuu häntä kastemadoksi, jonka päälle voi ajaa polkupyörällä. Niina ajautuu päiväkirjankirjoittaja kokemuksella paikallislehteen töihin, ja alkaa monien vastustelusta huolimatta selvittää, että mikä se hänenkin kuulemansa kova pamaus todellisuudessa oli. Vähitellen Niinan itsevarmuus alkaa lisääntyä ja hänestä kasvaa oman elämänsä Che Guevara, joka opettelee peilin edessä sanomaan myös EI. Ihana Oona Airola tekee kyllä elämänsä roolityön.
Elokuvassa on myös tärkeä pasifistinen teema. Niina imee itseensä kaiken saatavilla olevan tiedon ydinaseista, ja siitä kuinka lähellä suurta tuhoa me olemme jo monesti olleet ja vahingon on estänyt vain satumaisen hyvä tuuri. Tämän kaiken faktan hän sylkee ulos lähipiirilleen. Puhe sodan ja ydinasetuhon kauheudesta on tervetullutta aikakautena, jolloin itsestäänselvästi ajatellaan militarismin olevan tie hyvinvointiin.
Elokuvaa voisi tosiaan sanoa myös Suomen Top Guniksi, sillä lennetäänhän Ohjus- elokuvassakin hävittäjillä ja iltaisin ryypätään baarissa
![drinking :drinking:](https://www.seksisaitti.net/Smileys/default/drinking.gif)
.