Tuli tuosta dysforian eli kehoristiriidan käsitteestä mieleeni, että ihmisethän saattavat tuon aika ajoin sekoittaa dysmorfiseen ruumiinkuvan häiriöön. Mutta nämä eroavat toisistaan kuin yö ja päivä: Dysmorfinen ruumiinkuvan häiriö ei ole kyseessä silloin, kun henkilö tuntee kuuluvansa vastakkaiseen sukupuoleen hänen syntymäkehoonsa nähden ja jos sellainen kokemus edustaa pysyvyyttä. Ja tällainen kehoristiriita eli dysforia on luonnollista niillä, joilla on transsukupuolisuus kyseessä.
Minulla se transsukupuolisuus on diagnosoitu laajan, kattavan psykiatrisen hoitotiimin osalta julkisella puolella Suomessa jo ajat sitten, naisen henkilötunnukseni on vahvistettu, ja nyt tosissani olen saanut lähetteen Töölön sairaalassa tehtävää sukuelinkirurgiaa vaginani leikkaamista ja muotoilua varten. Olen tästä sen vuoksi terveellä tavalla erittäin ylpeä ja ilahtunut.
Joo, ajattelin tulla dysforisesta kaapista nyt vihdoin viimein ulos ja paljastaa sen mikä on nykyään täyttä totta: En pysty oma-aloitteisesti enkä toisen pyynnöstä hyväilemään enää nykyisessä elämässäni leikkaamatonta alapäätäni, kunnes se on leikattu. En yksin enkä kenenkään seurassa, ja tämän ristiriidan hyväksyminen ja sen mukaan eläminen nyt vaginoplastiaa odotellessani tuntuu itse asiassa paljon luonnollisemmalta ja enemmän nyt muutenkin vaikuttaa olevan oikeassa mittasuhteessaan kuin mitä silloin, että jos edelleen silloin tällöin koskettelisin itseäni ja tuntisin jälkihäpeää itselleni luonnonvastaisesta toiminnasta johtuen.
Jos olen yrittänytkin aiemmin suhtautua ja toimia kehooni liittyen toisella tavalla, niin nyt näin jälkikäteen tarkasteltuna sellainen ajattelutapa ja toiminta on vain vahvistanut sitä, että minulla todella on kehoristiriitaa eli dysforiaa alapäätäni kohtaan tietyillä indikaattoreilla. Ja koen sen olevan luontainen osa minua, naiseuttani.
Dysforian kokeminen voi siis olla täysin luonnollista esim. tiettyjä kehonosia kohtaan, jos se kumpuaa omasta aidosta sukupuoli-identiteetistä. Eikä dysforia ole välttämättä minkäänlainen osoitus siitä, että sinällään kokisi oman ruuminkuvansa epätodellisen epämuodollisena ja syvästi inhottavana dysmorfiana. Eri konteksteja olisi hyvä osata tarvittaessa kriittisesti tarkastellen erottaa toisistaan, liimaamatta niitä hyödyttömillä yhtäläisyysmerkeillä tuulesta temmattuna (niin kuin olen harmikseni joskus huomannut).
Kyllä minä nautin elämästäni täysillä jo nyt, vaikka vaginaani ei vielä ole leikattu, jos en tee mitään sellaista toimintaa, joka sotisi jälkikäteen itseäni vastaan. Ja pystyn ja haluan edelleen tavata toisia ihmisiä muilta osin yhtä intiimisti sinällään kuin ennenkin.
Toivon, etten transnaisena säikyttele ihmisiä tiehensä turhaan tämän tekstini ja avautumiseni pohjalta. Tosin se ei ikimaailmassa ole minulta mitään pois, jos seisovakaluisia transnaisia metsästävät turskat eivät halua minuun ottaa enää yhteyttä pitkällä tikullakaan...
Minulla se transsukupuolisuus on diagnosoitu laajan, kattavan psykiatrisen hoitotiimin osalta julkisella puolella Suomessa jo ajat sitten, naisen henkilötunnukseni on vahvistettu, ja nyt tosissani olen saanut lähetteen Töölön sairaalassa tehtävää sukuelinkirurgiaa vaginani leikkaamista ja muotoilua varten. Olen tästä sen vuoksi terveellä tavalla erittäin ylpeä ja ilahtunut.
Joo, ajattelin tulla dysforisesta kaapista nyt vihdoin viimein ulos ja paljastaa sen mikä on nykyään täyttä totta: En pysty oma-aloitteisesti enkä toisen pyynnöstä hyväilemään enää nykyisessä elämässäni leikkaamatonta alapäätäni, kunnes se on leikattu. En yksin enkä kenenkään seurassa, ja tämän ristiriidan hyväksyminen ja sen mukaan eläminen nyt vaginoplastiaa odotellessani tuntuu itse asiassa paljon luonnollisemmalta ja enemmän nyt muutenkin vaikuttaa olevan oikeassa mittasuhteessaan kuin mitä silloin, että jos edelleen silloin tällöin koskettelisin itseäni ja tuntisin jälkihäpeää itselleni luonnonvastaisesta toiminnasta johtuen.
Jos olen yrittänytkin aiemmin suhtautua ja toimia kehooni liittyen toisella tavalla, niin nyt näin jälkikäteen tarkasteltuna sellainen ajattelutapa ja toiminta on vain vahvistanut sitä, että minulla todella on kehoristiriitaa eli dysforiaa alapäätäni kohtaan tietyillä indikaattoreilla. Ja koen sen olevan luontainen osa minua, naiseuttani.
Dysforian kokeminen voi siis olla täysin luonnollista esim. tiettyjä kehonosia kohtaan, jos se kumpuaa omasta aidosta sukupuoli-identiteetistä. Eikä dysforia ole välttämättä minkäänlainen osoitus siitä, että sinällään kokisi oman ruuminkuvansa epätodellisen epämuodollisena ja syvästi inhottavana dysmorfiana. Eri konteksteja olisi hyvä osata tarvittaessa kriittisesti tarkastellen erottaa toisistaan, liimaamatta niitä hyödyttömillä yhtäläisyysmerkeillä tuulesta temmattuna (niin kuin olen harmikseni joskus huomannut).
Kyllä minä nautin elämästäni täysillä jo nyt, vaikka vaginaani ei vielä ole leikattu, jos en tee mitään sellaista toimintaa, joka sotisi jälkikäteen itseäni vastaan. Ja pystyn ja haluan edelleen tavata toisia ihmisiä muilta osin yhtä intiimisti sinällään kuin ennenkin.
Toivon, etten transnaisena säikyttele ihmisiä tiehensä turhaan tämän tekstini ja avautumiseni pohjalta. Tosin se ei ikimaailmassa ole minulta mitään pois, jos seisovakaluisia transnaisia metsästävät turskat eivät halua minuun ottaa enää yhteyttä pitkällä tikullakaan...