^Joo Slezskalla se on. Namesti Mirun aukiolta matkaa on vajaat 200 metriä. Kuten olen tainnut jo monesti mainitakin, niin ne Namesti Mirun (vihreä linja) metroaseman liukuportaat ovat siis vähän pitkät. Netistä olen lukenut, että ne olisivat Euroopan pisimmät. En sitten tiedä, mutta kyllä se aika lailla mahanpohjasta ottaa. Varsinkin alaspäin matkustaessa. Namesti Mirun aukio on kyllä kaunis. Tykkään Prahassa eniten juuri siitä ympäristöstä. Siellä on jotenkin niin hieno tunnelma. Kaikki rakennukset ovat vanhoja ja kauniita. Namesti Mirun ympäristössä on paljon viihtyisiä kahviloita ja laadukkaita ravintoloita. Ja vaikka ollaan niin lähellä ydinkeskustaa, niin hintataso on pudonnut puoleen ydinkeskustan turistihinnoista.
Namesti Mirulta kannattaa noustaa ratikkaan numero 22. Se on Prahan epävirallinen maisemaratikka. Se ajaa Karlova Namnestin ympäri ja sitten Narodnia pitkin ohi Cafe Louvren ja Kansallismuseon. Sitten körötellään yli Vltavan ja kierrellään kauniissa Mala Stranassa. Malostranska Namestin jälkeen ajellaan jokirantaa pitkin ja aletaan nousemaan ylös Prahan linnalle. Itse tykkään ajella Prahan linnan ohi Strahovin luostarin pysäkille asti. Se on nimeltään muistaakseni Pohorelec. Se on linjan 22 toiseksi viimeinen pysäkki siihen suuntaan. Strahovin luostarissa kannattaa kyllä käydä. Se on perustettu 1200-luvulla ja on yhä elävä munkkiluostari. Strahovin luostarin panimossa munkit panevat 1300-luvulta peräisin olevilla resepteillään olutta. Luostarin panimoravintolassa voi maistella munkkien panemaa olutta ja katsella samalla miten olutta valmistetaan. Olen netistä lukenut, että Strahovin luostarin vehnäolut on joidenkin olutharrastajien mielestä maailman parasta olutta. Olen sitä syksyn kausioulutta maistanut, mutta ei se minun suussani ihan maailman parhaalta oluelta maistunut. Mutta makuasioistahan ei kannata kiistellä . Strahovin luostarin näköalatasanteelta on aivan huikeat näkymät alas Prahaan. Maailman kauneimpaan kaupunkiin.
Strahovin luostarista laskeudun Prahan linnalle yleensä Novy Svetya pitkin. Novy Svet eli Uusi maailma on tunnelmallinen kadunpätkä Hradcanyn laidalla.Se on kyllä jotenkin todella hieno. Siinä suurten ja loistavien palatsien jälkeen olet yhtäkkiä kuin jossakin keskiaikaisessa kylässä. Suurkaupungin taukoamaton sinfonia ei sinne kuulu. Olet vai sinä, pieni kapea ja mutkitteleva katu ja keskiaikainen tunnelma. Istahdin viime vuonna maaliskuun alussa yhden kahvilan terassille juomaan kahvia. Olin ainoa asiakas. Aurinko paistoi lämpimästi. Riisuin takkini. Kevään ensimmäinen satakieli visersi. Tunsin hetkisen olevani osa jotain Jan Nerudan novellia .
Prahan linnalla ei kannata alkaa syömään tai juurikaan juomaan. Ravintolat ovat turistisia ja kalliita. Ja näissä turistiravintoloissa on kummallista se, että vaikka ne ovat niin hintavia, niin niissä on huono ruoka ja tyly palvelu. Kannattaa lähteä laskeutumaan Nerudovaa pitkin alas Vltavan rantaan. Heti kohta Jan Nerudan kotitalon jälkeen oikealla on sivukadulla sellainen ravintola kuin U sedmi Svabu ( http://www.7svabu.cz/Pages/Fotogalerie.aspx). Siellä saa tuopillisen olutta taas alle kahden euron järkevään hintaan ja kunnon ruokaakin on tarjolla. Nerudovan alapäässä on U Kocoura eli kollikissa. U Kocourahan oli Wolfgang Amadeus Mozartin kantakuppila Prahassa 1700-luvulla. Pysähdyin viimekin keväänä juomaan siellä tuopillisen Kozelia Mozartin muistoksi. U Kocouraa vastapäätä oli joku musiikkiopisto tai vastaava. Oli niin lämmin kevätpäivä, että koulun ikkunat oli aukaistu. Siellä harjoiteltiin jotain viulukonserttoa. Musiikki oli niin kaunista, että istahdin siihen U Kocouran portaille kuuntelemaan viulujen sinfoniaa. Aurinko paistoi lämpimästi. Tunsin kuinka vuosisadat vierivät jonnekin. Varmaan sinne historiaan. Olin hyvin voimakkaasti läsnä siinä hetkessä. Elämässäni. Ja Prahassa. Nerudovaa laskeutui alas sellainen amerikkalaisten turistien iso porukka. He tervehtivät minua tsekiksi ja kysyivät, että puhunko englantia. Myönsin puhuvani. He ilahtuivat ja kysyivät, että mitenkä he pääsisivät siitä Malostarnska Namestilta julkisilla matkustamaan Raatihuoneentorille. Minä neuvoin amerikkalaisia. Reitti ei ollut aivan yksinkertainen. Amerikkalaiset kiittelivät. Olin tyytyväinen, että olin osannut auttaa heitä. Ja siitä, että minua oli luultu prahalaiseksi .
Namesti Mirulta kannattaa noustaa ratikkaan numero 22. Se on Prahan epävirallinen maisemaratikka. Se ajaa Karlova Namnestin ympäri ja sitten Narodnia pitkin ohi Cafe Louvren ja Kansallismuseon. Sitten körötellään yli Vltavan ja kierrellään kauniissa Mala Stranassa. Malostranska Namestin jälkeen ajellaan jokirantaa pitkin ja aletaan nousemaan ylös Prahan linnalle. Itse tykkään ajella Prahan linnan ohi Strahovin luostarin pysäkille asti. Se on nimeltään muistaakseni Pohorelec. Se on linjan 22 toiseksi viimeinen pysäkki siihen suuntaan. Strahovin luostarissa kannattaa kyllä käydä. Se on perustettu 1200-luvulla ja on yhä elävä munkkiluostari. Strahovin luostarin panimossa munkit panevat 1300-luvulta peräisin olevilla resepteillään olutta. Luostarin panimoravintolassa voi maistella munkkien panemaa olutta ja katsella samalla miten olutta valmistetaan. Olen netistä lukenut, että Strahovin luostarin vehnäolut on joidenkin olutharrastajien mielestä maailman parasta olutta. Olen sitä syksyn kausioulutta maistanut, mutta ei se minun suussani ihan maailman parhaalta oluelta maistunut. Mutta makuasioistahan ei kannata kiistellä . Strahovin luostarin näköalatasanteelta on aivan huikeat näkymät alas Prahaan. Maailman kauneimpaan kaupunkiin.
Strahovin luostarista laskeudun Prahan linnalle yleensä Novy Svetya pitkin. Novy Svet eli Uusi maailma on tunnelmallinen kadunpätkä Hradcanyn laidalla.Se on kyllä jotenkin todella hieno. Siinä suurten ja loistavien palatsien jälkeen olet yhtäkkiä kuin jossakin keskiaikaisessa kylässä. Suurkaupungin taukoamaton sinfonia ei sinne kuulu. Olet vai sinä, pieni kapea ja mutkitteleva katu ja keskiaikainen tunnelma. Istahdin viime vuonna maaliskuun alussa yhden kahvilan terassille juomaan kahvia. Olin ainoa asiakas. Aurinko paistoi lämpimästi. Riisuin takkini. Kevään ensimmäinen satakieli visersi. Tunsin hetkisen olevani osa jotain Jan Nerudan novellia .
Prahan linnalla ei kannata alkaa syömään tai juurikaan juomaan. Ravintolat ovat turistisia ja kalliita. Ja näissä turistiravintoloissa on kummallista se, että vaikka ne ovat niin hintavia, niin niissä on huono ruoka ja tyly palvelu. Kannattaa lähteä laskeutumaan Nerudovaa pitkin alas Vltavan rantaan. Heti kohta Jan Nerudan kotitalon jälkeen oikealla on sivukadulla sellainen ravintola kuin U sedmi Svabu ( http://www.7svabu.cz/Pages/Fotogalerie.aspx). Siellä saa tuopillisen olutta taas alle kahden euron järkevään hintaan ja kunnon ruokaakin on tarjolla. Nerudovan alapäässä on U Kocoura eli kollikissa. U Kocourahan oli Wolfgang Amadeus Mozartin kantakuppila Prahassa 1700-luvulla. Pysähdyin viimekin keväänä juomaan siellä tuopillisen Kozelia Mozartin muistoksi. U Kocouraa vastapäätä oli joku musiikkiopisto tai vastaava. Oli niin lämmin kevätpäivä, että koulun ikkunat oli aukaistu. Siellä harjoiteltiin jotain viulukonserttoa. Musiikki oli niin kaunista, että istahdin siihen U Kocouran portaille kuuntelemaan viulujen sinfoniaa. Aurinko paistoi lämpimästi. Tunsin kuinka vuosisadat vierivät jonnekin. Varmaan sinne historiaan. Olin hyvin voimakkaasti läsnä siinä hetkessä. Elämässäni. Ja Prahassa. Nerudovaa laskeutui alas sellainen amerikkalaisten turistien iso porukka. He tervehtivät minua tsekiksi ja kysyivät, että puhunko englantia. Myönsin puhuvani. He ilahtuivat ja kysyivät, että mitenkä he pääsisivät siitä Malostarnska Namestilta julkisilla matkustamaan Raatihuoneentorille. Minä neuvoin amerikkalaisia. Reitti ei ollut aivan yksinkertainen. Amerikkalaiset kiittelivät. Olin tyytyväinen, että olin osannut auttaa heitä. Ja siitä, että minua oli luultu prahalaiseksi .