Profiilikuvasta
Willendorfin kylän läheltä Pohjois-Itävallasta löytyi vuoden 1908 elokuussa 11 senttimetriä korkea Venus-patsas eli kivikautinen alastonta naishahmoa kuvaava patsas. Tästä 29 000 vuotta vanhasta esineestä on sittemmin tullut erittäin kuuluisa, ja se onkin yksi tunnetuimmista varhaiskivikautisen taiteen esimerkeistä Euroopassa tai jopa koko maailmassa.
Nyt itävaltalaisjohtoinen ryhmä geologian, historian ja antropologian tutkijoita sanoo selvittäneensä 114 vuotta sitten löydetyn Willendorfin Venuksen kivimateriaalin salat.
Edellisen vuosisadan ajan tutkijoita on nimittäin askarruttanut patsaan materiaalissa kaksi asiaa. Ensiksikin patsaan materiaali itsessään on yllättävä. Se on veistetty ooliitti-nimisestä kivestä (kirjaimellisesti ”munakivi”), joka on lecabetonimaisista pyörylöistä rakentuva huokoinen ja usein fossiileja sisältävä kalkkikiven muoto.
Lehdistötiedotteen mukaan tämä materiaali on Venus-patsaiden joukossa ainutlaatuinen. Yleensä ne ovat luuta, tai jos kiveä, niin jotakin muuta kivilajia.
Koska ooliittia ei esiinny Willendorfin seudulla, tutkijat ovat arvailleet myös sitä, mistä ihmeestä kivimateriaali tai vaihtoehtoisesti valmis patsas on paikalle tuotu.
Nyt tietokonemikrotomografia eli huipputarkka kolmiulotteinen röntgenkuvaus paljasti Gerhard Weberin johtamille tutkijoille patsaan sisuksen rakenteen jopa 11 mikrometrin tarkkuudella. Tällaista kartoitusta Venus-patsaan sisuksista ei ollut ennen tehty.
Röntgenkuvien mukaan patsaan ooliittikivi on vielä tavallistakin huokoisempaa. Tämä selittänee sen käyttöä patsaassa: työstäminen oli helpompaa.
Willendorfin Venuksen rakeiden keskikooksi tutkijat mittasivat tieteellisen artikkelin mukaan 0,253 millimetriä. Kivessä on silti suurempikokoisia parin kolmen millimetrin kokoisia sulkeumia ja simpukankuoren siruja. Sellaisten irti lohkeaminen on oletettavasti aiheuttanut patsaaseen ikäviä koloja, jotka ovat siinä olleet löytämisestä asti.
Toiseksi tutkijat vertasivat rakennetta moniin ympäri Eurooppaa Ranskasta Länsi-Venäjälle tilattuihin ooliittinäytteisiin. Mikään noin 30 vertailukohdasta ei täsmännyt patsaaseen yli 200 kilometrin säteellä, mutta Alppien toiselta puolen Pohjois-Italiasta Gardajärven läheltä Sega di Alasta löytyvä kivi oli tilastollisten virheiden rajoissa identtistä.
Kiven alkuperä viittaa siihen, että Alppien yli kulki joko kauppareittejä, tai asukkaat itse olivat vaihtaneet asuinpaikkaansa vuoriston eteläpuolelta pohjoispuolelle.
Ooliteissa rakeiden keskikoko on kivilajin määritelmän mukaan 0,25–2 millimetriä. Niinpä patsaan ooliittikivi on hyvin hienojakoista.
2 millimetriä suurempirakeista kalkkikiveä nimitetään pisoliitiksi. Etymologialtaan nimet ovat kiintoisan ristiriitaiset, sillä pisoliitti kääntyisi kreikasta kirjaimellisesti ”hernekiveksi”. Suurempia pallukoita nimitetään siis herneiksi ja pienempiä pallukoita muniksi.
Tieteellinen artikkeli tutkimuksista on julkaistu Scientific Reports -lehdessä. Se on vapaasti luettavissa.