Väjäämättä ikuinen liike taivaankappaleiden välillä teki hiljaista, erehtymätöntä työtään. Talven varjostamat pohjoisen napapiirin erämaat valmistautuivat tulevaan. Valo oli voittanut pimeyden. Pohjolan kaamos oli selätetty. Kevään väkevä valo siivilöi korpikuusten varjoja lumelle. Kirkkaus, jolta ei mikään jää huomaamatta, paljasti vaaranlaella kauniin hahmon, jota se seurasi herkeämättä. Yksinäinen hiihtäjä ajatuksissaan ei tiennyt kuinka vaarallista aikaa elettiin. Talviunestaan heräilevä luonto kietoi hiihtäjän syleilyynsä. Ikiaikainen elämän lähde oli käynnistänyt myllynsä. Hahmo jäi olosuhteiden vangiksi. Tie vapauteen vain oli tuntematon.
Tunturikuuset kuiskailivat hiihtäjälle tuhmia ja varjostivat lumen narinaan kaikki kevätkiiman eroottiset sävyt. Ensin hellästi, lopulta koko voimallaan. Sen puristus ei luovuta otteestaan, vaan seuraa mukana päivin ja öin. Hiljaisena hätähuutona tehty ajatusten tunteenpurkaus virtuaalimaailmaan laittoi luonnonlain voimaan. Totuuden hetki oli lähestymässä vastaamaan todellisuutta. Kuten luonnonlaki toimii, se, mitä etsit, etsii sinua.
Oikeassa asennossa olevat tähdet tavoittivat kaksi nousevan kevään levottomaksi saanutta sielua tehden todeksi työn jonka maailmankaikkeus oli aikaansaanut. Ihmeelliset sattumat muovasivat tarinaa, jonka viestinviejänä minulle toimi etiäinen.
Tämä käynnisti ketjureaktion jollaista en olisi uskonut koskaan kohdalleni sattuvan. Sinänsä vilkkaan mielikuvituksen kapasiteetti, materiaali ja rakennuspalikat eivät vain olleet riittäneet tallaiseen. Hulluus, heittäytyminen, nopea ja terävä yhteistyö ja muutaman ongelman ratkaisu kertoivat tästä vangitusta sielusta kaiken, mitä kirjoitettu on, pitävän paikkaansa.
Jätin sivistyksen taakseni sovitusti iltaruskon painuessa mailleen. Lännestä kajastava punakeltainen halo kävi vaihtokauppaa sininen hetken kanssa. Myöhäisillan lähestyessä loppuaan aloitin retkeni parkkipaikalta erämaahan. Jalkautuessani kansallispuistoon menevälle hiihtoladulle tunsin olevani yksin, mutten yksinäinen. Olin menninkäisten mailla.
Matkaseurana alkavaan kevään hämärä valottomuus ja kaikki sen siniharmaat sävyt. Suuret kynttiläkuuuset, nuo työnsä tehneet hiljaiset jättiläiset vartioivat nyt mykkinä matkaani. Taivaanvahtina läntiselle taivaalle kohoava kuunsirppi seurasi kuusten lomasta kulkuani. Pysähtyessäni vaaranlaelle ihailin hetken tuota suurta hiljaisuutta katsoen tähtien nousua tulevalle yötaivaalle. Tietäen pienuuteni tässä näytelmässä sisimpäni valtasi tunne etuoikeutetusta. Aavistelin jo nyt, että retkestäni oli tulossa täydellinen.
Nauttien matkasta ajatuksien lyödessä setsuuria huomasin joutuneeni menninkäisten vietäväksi. Olin kävellyt hiukan ohitse. Vaelsin pimeässä luottaen siihen että havaitsisin savuntuoksun, koska tiesin retkeni päähenkilön odottavan minua sekä kämppä- että sauna lämpimänä. Kirkkaasti mielessä myös varoituksen sanat; älyttömän kiimainen tuun kyllä olemaan!
Todeksi käyneen epätodellisuuden vallassa saavuin tapaamispaikaksemme sovitulle alueelle. Vaarankupeen kainalossa lepäävä kämppä ja miljöö oli kuin unesta. Pysähdyin hetkeksi tasaamaan hengitystäni ja nauttimaan savun tuoksusta. Ikkunasta kajastava hämärä valo sai sai vauhtia verenkiertooni. Tuntui kuin koko maailma olisi pidättänyt hengitystään. Varovasti, aistit jännitettyinä äärimmilleen kävelin tuvansivun polkua ikkunan ohitse hakien katseellani levotonta hiihtäjätyttöä. Mutta näin vain kynttilöiden valaiseman tuvan ja sukset seinänvierustalla.
Varovainen koputus oveen ja sisältä kuului heleällä äänellä vastaus; ovi on auki!
Laverilla, kynttilänvalossa istuskeli Kilikello hiihtotamineissaan!
Yhden päättömän kuvan perusteella tehdyt kuvitelmat tapaamisen kohteesta ylittivät kaikki odotukset. Iloisuus, kauneus, heittäytyminen ja heleä nauru toivottivat hämmentyneen matkamiehen tervetulohalaukseen. Siitä alkoikin sellainen tapahtumien jatkumo että tosielämän realiteetit menivät kertaheitolla uusiin lokeroihin. Kokonaisuus ja tuokiokuvat, vain muutamia niistä mainitakseni olivat kuin sadusta. Ne tulevat säilymään sieluni sopukoissa ikuisesti. Nainen, kuin seireeni, oli satukirjasta, jonka sankariksi olin nyt joutunut. Päässyt. Ja melkein vahingossa.
Kynttilän valon hämärissä varjoissa kiusoittelimme toisiamme, halauksin, suukoin ja suudelmin. Vartaloiden liikkeet kaminan lämmössä kietoivat mielen sellaiseen tilaan että hetkeksiaikaa koko maailma tuntui pysähtyvän.
Saunan pukuhuoneessa kynttilän valossa koko jumalainen vartalo oli edessäni ilman rihmankiertämää. Saunottiin, juteltiin ja naurettiin. Löylyvesiämpäri oli hänen jalkojensa välissä, ja minä löylymestarina kahmasin siten, että ranteeni aina varovasti hipaisi hänen pyhintään. Sillätavalla vältin unohtamasta lisätä löylyä.
Vilvoitellessa käytiin tekemässä lumienkelit, tottakai. Sitten hänen kauneutensa oli lauteilla sivuttain ja nojasi minua päin. Lopulta minä vain istuin lauteilla ja vain katsoin ja tuijotin kun hän pesi itseään ja vartaloaan. Ahmin näkyä joka oli kuin näkemättömästä unesta. Lasinen kiukaanluukku loi sellaisen valojen ja varjojen leikin jollaista ei edes elokuvassa pääse näkemään. Mikä näky. Sanaton näky. Kyllä, pesin hänen selkänsä enkä malttanut olla pesemättä myös vartalonkaarta, ristiselkää ja osansa saivat myös täydelliset peppuposket.
Se ihana hulluus joka tästä naisesta huokuu konkretisoitui jälleen hänen vuorostaan pestessä selkäni. Hänen vetensä kylmyyden tunsin jäätävänä poltteena joka meni ohi lumienkelistäkin. Liki henki salpaantui, ja hän vain nauroi, tottakai. Niin tein minäkin.
Saunomisen jälkeen kelottuneet seinähirret kutsuivat sisäänsä nämä kaksi saunanraikasta kulkijaa. Kaivoin repustani kynttilän jonka asetin makuulaverille valaisemaan, vartioimaan ja todistamaan millainen polku on käytävä vapautuakseen silloin, kun lapin lumo on kiiman muodossa kahlinnut mielet ja ruumiit. Sitten hänen hulluutensa ja heittäytymisensä ruumiillistui eteeni. Käyden mahalleen makaamaan hän pyysi rasvaamaan selkänsä. Mikään mahti maailmassa ei olisi minua saanut kieltäytymään. No, selän sain rasvattua ja hiukan peppuposkia kun kiima puuttui peliin ja lopulta löysimne itsemne makaamasta raukeina päällekkäin. Ja minä lopulta kuulin vain hänen hengityksensä ja tunsin kiimaisten vartaloiden liikkeen aikaansaaman kosteuden hänen selässään ja vartalonkaaressa.
Keitin kahvia kaminan päällä olevasta kattilasta. Juteltiin kaikkea maan ja taivaan väliltä. Lisäilin kaminaan puita ja nautitiin olostamme. Sipsuteltiin, siliteltiin toisiamme. Parempaa jutteluseuraa saa kyllä hakea, älykästä ja luonnollista höystettynä sattumuksien huumorilla. Nauroimme paljon.
Mutta tiedättehän, millainen namupala on laverilla peitonalla kynttilänvalossa makoileva kilikello. Alkuhuuman aikaansaama raukeus oli selätetty ja lumilatujen viettelykset nostivat jälleen päätään. Oli tullut toisen kierroksen aika.
Ja voihan pojat. Voihan kämpän seinähirret ja koko lumenvaltaama seutukunta! Se oli kuin matka toiseen maailmaan. Saatiin kumpikin sellaiset kyydit että tiedän, ettei sen kämpän kurkihirren alla ole ennen koettu. Sanotaan, että joku näky syöpyy verkkokalvoille mutta minun kalvoihini se liike jäi elämään. kilikellon kanssa suoritettu yhteisratsastus koetteli kyllä petirakenteiden kantavuutta tavalla, joka sai nekin ääntelemään. Puhumattakaan meistä. Sen hetken kauneus tulemisiemme jälkeen kulminoitui siihen että sylissäni oli huohottava tyttö, ja me hengitimme kuin kuolemanpelon kokeneina. Ja hänen selkänsä ei ollut enää kostea, se oli märkä.
Kaikelle on aikansa ja elämme lainattua aikaa. Lähtöä tehdessäni ja varustautuessani paluumatkalle pipoani ei löytynyt mistään. Minä hain. Kilikello haki. Koko kämppä, pukuhuone, saunakin. Yhtä tyhjän kanssa. Kilikello vain totesi että sen pipon kai kuuluikin kadota ja nauroi päälle. Mutta tiedättekö, millaisia menninkäiset ovatkaan. Luulen, että leveimmin hymyilevällä sellaisella on minun piponi päässä ja kerrottavanaan tarina joka jatkuu sukupolvien ylitse. Tarina lapin keväästä.
Lakiton mies poistui taakseen katsomatta yönsyliin. Taivaankannen äärettötömyys ja tähtitaivaan kirkkaus oli liki käsinkosketeltava. Paluutani johdatti nyt pohjantähti, ja hetkenä, kun jälleen pysähdyin sitä katselemaan minusta tuntui että yksi tähti iski minulle silmää.
Koko matkan minulla oli lämmin. Iltaruskon siniset sävyt olivat tullessani enteilleet pakkasta. Minä en tuntenut sitä. Mutta kuulin sen, ikihonkien pauke säesti paluutani. Parkkipaikalle saapui onnellinen, hymyilevä mies joka oli elänyt todeksi lapin kevään.
Kämpälle jäi vapautunut sielu jota lumi ei enää vietellyt.
Ilma; kuulas ja selkeä, mennessä -5
Palatessa -18
Tunturikuuset kuiskailivat hiihtäjälle tuhmia ja varjostivat lumen narinaan kaikki kevätkiiman eroottiset sävyt. Ensin hellästi, lopulta koko voimallaan. Sen puristus ei luovuta otteestaan, vaan seuraa mukana päivin ja öin. Hiljaisena hätähuutona tehty ajatusten tunteenpurkaus virtuaalimaailmaan laittoi luonnonlain voimaan. Totuuden hetki oli lähestymässä vastaamaan todellisuutta. Kuten luonnonlaki toimii, se, mitä etsit, etsii sinua.
Oikeassa asennossa olevat tähdet tavoittivat kaksi nousevan kevään levottomaksi saanutta sielua tehden todeksi työn jonka maailmankaikkeus oli aikaansaanut. Ihmeelliset sattumat muovasivat tarinaa, jonka viestinviejänä minulle toimi etiäinen.
Tämä käynnisti ketjureaktion jollaista en olisi uskonut koskaan kohdalleni sattuvan. Sinänsä vilkkaan mielikuvituksen kapasiteetti, materiaali ja rakennuspalikat eivät vain olleet riittäneet tallaiseen. Hulluus, heittäytyminen, nopea ja terävä yhteistyö ja muutaman ongelman ratkaisu kertoivat tästä vangitusta sielusta kaiken, mitä kirjoitettu on, pitävän paikkaansa.
Jätin sivistyksen taakseni sovitusti iltaruskon painuessa mailleen. Lännestä kajastava punakeltainen halo kävi vaihtokauppaa sininen hetken kanssa. Myöhäisillan lähestyessä loppuaan aloitin retkeni parkkipaikalta erämaahan. Jalkautuessani kansallispuistoon menevälle hiihtoladulle tunsin olevani yksin, mutten yksinäinen. Olin menninkäisten mailla.
Matkaseurana alkavaan kevään hämärä valottomuus ja kaikki sen siniharmaat sävyt. Suuret kynttiläkuuuset, nuo työnsä tehneet hiljaiset jättiläiset vartioivat nyt mykkinä matkaani. Taivaanvahtina läntiselle taivaalle kohoava kuunsirppi seurasi kuusten lomasta kulkuani. Pysähtyessäni vaaranlaelle ihailin hetken tuota suurta hiljaisuutta katsoen tähtien nousua tulevalle yötaivaalle. Tietäen pienuuteni tässä näytelmässä sisimpäni valtasi tunne etuoikeutetusta. Aavistelin jo nyt, että retkestäni oli tulossa täydellinen.
Nauttien matkasta ajatuksien lyödessä setsuuria huomasin joutuneeni menninkäisten vietäväksi. Olin kävellyt hiukan ohitse. Vaelsin pimeässä luottaen siihen että havaitsisin savuntuoksun, koska tiesin retkeni päähenkilön odottavan minua sekä kämppä- että sauna lämpimänä. Kirkkaasti mielessä myös varoituksen sanat; älyttömän kiimainen tuun kyllä olemaan!
Todeksi käyneen epätodellisuuden vallassa saavuin tapaamispaikaksemme sovitulle alueelle. Vaarankupeen kainalossa lepäävä kämppä ja miljöö oli kuin unesta. Pysähdyin hetkeksi tasaamaan hengitystäni ja nauttimaan savun tuoksusta. Ikkunasta kajastava hämärä valo sai sai vauhtia verenkiertooni. Tuntui kuin koko maailma olisi pidättänyt hengitystään. Varovasti, aistit jännitettyinä äärimmilleen kävelin tuvansivun polkua ikkunan ohitse hakien katseellani levotonta hiihtäjätyttöä. Mutta näin vain kynttilöiden valaiseman tuvan ja sukset seinänvierustalla.
Varovainen koputus oveen ja sisältä kuului heleällä äänellä vastaus; ovi on auki!
Laverilla, kynttilänvalossa istuskeli Kilikello hiihtotamineissaan!
Yhden päättömän kuvan perusteella tehdyt kuvitelmat tapaamisen kohteesta ylittivät kaikki odotukset. Iloisuus, kauneus, heittäytyminen ja heleä nauru toivottivat hämmentyneen matkamiehen tervetulohalaukseen. Siitä alkoikin sellainen tapahtumien jatkumo että tosielämän realiteetit menivät kertaheitolla uusiin lokeroihin. Kokonaisuus ja tuokiokuvat, vain muutamia niistä mainitakseni olivat kuin sadusta. Ne tulevat säilymään sieluni sopukoissa ikuisesti. Nainen, kuin seireeni, oli satukirjasta, jonka sankariksi olin nyt joutunut. Päässyt. Ja melkein vahingossa.
Kynttilän valon hämärissä varjoissa kiusoittelimme toisiamme, halauksin, suukoin ja suudelmin. Vartaloiden liikkeet kaminan lämmössä kietoivat mielen sellaiseen tilaan että hetkeksiaikaa koko maailma tuntui pysähtyvän.
Saunan pukuhuoneessa kynttilän valossa koko jumalainen vartalo oli edessäni ilman rihmankiertämää. Saunottiin, juteltiin ja naurettiin. Löylyvesiämpäri oli hänen jalkojensa välissä, ja minä löylymestarina kahmasin siten, että ranteeni aina varovasti hipaisi hänen pyhintään. Sillätavalla vältin unohtamasta lisätä löylyä.
Vilvoitellessa käytiin tekemässä lumienkelit, tottakai. Sitten hänen kauneutensa oli lauteilla sivuttain ja nojasi minua päin. Lopulta minä vain istuin lauteilla ja vain katsoin ja tuijotin kun hän pesi itseään ja vartaloaan. Ahmin näkyä joka oli kuin näkemättömästä unesta. Lasinen kiukaanluukku loi sellaisen valojen ja varjojen leikin jollaista ei edes elokuvassa pääse näkemään. Mikä näky. Sanaton näky. Kyllä, pesin hänen selkänsä enkä malttanut olla pesemättä myös vartalonkaarta, ristiselkää ja osansa saivat myös täydelliset peppuposket.
Se ihana hulluus joka tästä naisesta huokuu konkretisoitui jälleen hänen vuorostaan pestessä selkäni. Hänen vetensä kylmyyden tunsin jäätävänä poltteena joka meni ohi lumienkelistäkin. Liki henki salpaantui, ja hän vain nauroi, tottakai. Niin tein minäkin.
Saunomisen jälkeen kelottuneet seinähirret kutsuivat sisäänsä nämä kaksi saunanraikasta kulkijaa. Kaivoin repustani kynttilän jonka asetin makuulaverille valaisemaan, vartioimaan ja todistamaan millainen polku on käytävä vapautuakseen silloin, kun lapin lumo on kiiman muodossa kahlinnut mielet ja ruumiit. Sitten hänen hulluutensa ja heittäytymisensä ruumiillistui eteeni. Käyden mahalleen makaamaan hän pyysi rasvaamaan selkänsä. Mikään mahti maailmassa ei olisi minua saanut kieltäytymään. No, selän sain rasvattua ja hiukan peppuposkia kun kiima puuttui peliin ja lopulta löysimne itsemne makaamasta raukeina päällekkäin. Ja minä lopulta kuulin vain hänen hengityksensä ja tunsin kiimaisten vartaloiden liikkeen aikaansaaman kosteuden hänen selässään ja vartalonkaaressa.
Keitin kahvia kaminan päällä olevasta kattilasta. Juteltiin kaikkea maan ja taivaan väliltä. Lisäilin kaminaan puita ja nautitiin olostamme. Sipsuteltiin, siliteltiin toisiamme. Parempaa jutteluseuraa saa kyllä hakea, älykästä ja luonnollista höystettynä sattumuksien huumorilla. Nauroimme paljon.
Mutta tiedättehän, millainen namupala on laverilla peitonalla kynttilänvalossa makoileva kilikello. Alkuhuuman aikaansaama raukeus oli selätetty ja lumilatujen viettelykset nostivat jälleen päätään. Oli tullut toisen kierroksen aika.
Ja voihan pojat. Voihan kämpän seinähirret ja koko lumenvaltaama seutukunta! Se oli kuin matka toiseen maailmaan. Saatiin kumpikin sellaiset kyydit että tiedän, ettei sen kämpän kurkihirren alla ole ennen koettu. Sanotaan, että joku näky syöpyy verkkokalvoille mutta minun kalvoihini se liike jäi elämään. kilikellon kanssa suoritettu yhteisratsastus koetteli kyllä petirakenteiden kantavuutta tavalla, joka sai nekin ääntelemään. Puhumattakaan meistä. Sen hetken kauneus tulemisiemme jälkeen kulminoitui siihen että sylissäni oli huohottava tyttö, ja me hengitimme kuin kuolemanpelon kokeneina. Ja hänen selkänsä ei ollut enää kostea, se oli märkä.
Kaikelle on aikansa ja elämme lainattua aikaa. Lähtöä tehdessäni ja varustautuessani paluumatkalle pipoani ei löytynyt mistään. Minä hain. Kilikello haki. Koko kämppä, pukuhuone, saunakin. Yhtä tyhjän kanssa. Kilikello vain totesi että sen pipon kai kuuluikin kadota ja nauroi päälle. Mutta tiedättekö, millaisia menninkäiset ovatkaan. Luulen, että leveimmin hymyilevällä sellaisella on minun piponi päässä ja kerrottavanaan tarina joka jatkuu sukupolvien ylitse. Tarina lapin keväästä.
Lakiton mies poistui taakseen katsomatta yönsyliin. Taivaankannen äärettötömyys ja tähtitaivaan kirkkaus oli liki käsinkosketeltava. Paluutani johdatti nyt pohjantähti, ja hetkenä, kun jälleen pysähdyin sitä katselemaan minusta tuntui että yksi tähti iski minulle silmää.
Koko matkan minulla oli lämmin. Iltaruskon siniset sävyt olivat tullessani enteilleet pakkasta. Minä en tuntenut sitä. Mutta kuulin sen, ikihonkien pauke säesti paluutani. Parkkipaikalle saapui onnellinen, hymyilevä mies joka oli elänyt todeksi lapin kevään.
Kämpälle jäi vapautunut sielu jota lumi ei enää vietellyt.
Ilma; kuulas ja selkeä, mennessä -5
Palatessa -18