Jari Tervon tekemä kahdeksanosainen dokumentti Mauno Koivistosta on hyvä ajankuvaus lähimenneisyydestä. Ja Suomen poliittisesta ja muustakin historiasta. Kuten oli myös Tervon tekemä dokkari Urho Kekkosesta. Itse synnyin ja sain elää lapsuuteni ja osan nuoruuttani Kekkoslovakiassa. Lapsena kun katselin isäni kanssa telkusta uutisia, niin luulin että Kekkonen ja presidentti ovat synonyymeja. Maailma oli silloin aika turvallinen paikka lapsen kasvaa. Isä hoiti äidin kanssa hommat kotona ja pomona töissä ja Kekkonen hoiti ne Helsingissä ja maailmalla. Asiat olivat selkeitä. Oli hyvikset ja pahikset. Lännenmiehet ja intiaanit. ...t olivat ketkuja, mutta oli vahva luottamus siihen että Kekkonen kyllä pärjää. Saunoo ja juo ne pöydän alle.
Kekkosen luopuminen presidentin virasta silloin syksyllä 1981 oli kyllä kova paikka. Oli vähän sellainen olo, että mitenkähän tästä nyt mennään eteenpäin. Onneksi Koivisto sitten tasoitti tien. Valtiomies joka asteittain vähensi presidentin valtaoikeuksia ja siirsi vallan eduskunnalle ja hallitukselle. Suomesta tuli vähitellen sellainen länsimainen demokratia. Kun olen itse lukenut paljon ja aikoinani opiskellutkin valtio-oppia ja Suomen poliittista historiaa, niin Tervon dokkarissa Mauno Koivistosta ei oikeastaan mitään minulle aivan uutta tietoa juuri paljastunut. Koiviston päämäärätietoisuus, pelisilmä ja pitkäjänteisyys kyllä olivat sellaisia. Itse olin ajatellut jotenkin sillä tavalla, että Koivisto oli enempi ajautunut tehtävästä toiseen. Suomessa käytiin tosi kovaa presidenttipeliä koko 1970-luvun loppu ja varsinkin ne Kekkosen viimeiset vuodet olivat kyllä melkoista sirkusta. Koivisto otti viisaasti etäisyyttä Kekkoseen ja pysytteli sivussa Suomen pankissa kasvamassa korkoa. Ja sitten kun tuli aika, niin Koivisto lentopalloilijana iski. Ovelana kaverina Koivisto oli jo 1960-luvulla pääministerinä ollessaan luonut tv-ohjelmassa Jatkoaika kuvan itsestään sellaisena mukavana ja huumorintajuisena miehenä. Lenita Airisto oli aivan lääpällään Manun otsakiehkuraan. Ja niin olivat kaikki Suomen naiset. Tervo esittää asian sillä tavalla, että jo silloin Koiviston mielessä alkoivat siintää kuvat näistä vielä vähän suuremmastakin tehtävistä. Saattaa hyvinkin pitää paikkansa. Koivisto oli tv-julkisuuden käytössä jopa parempi kuin Kennedyt.
Jari Tervon tekemässä Tellervo Koiviston 90-vuotishaastattelussa Tellervo kertoi, että Mauno oli kysynyt vuonna 1979 ennen ryhtymistään toista kertaa pääministeriksi "Oletko soturin vaimo?". Tellervo oli myöntänyt olevansa ja Maunosta tuli pääministeri. Mauno Koivisto tiesi, että se viimeinen taisto on kyllä paskamainen keikka ja poikittaista mailaa ja jalkakamppeja on tiedossa. Ja lokaa niskaan. Sellainen yksityiskohta on jäänyt itsellä mieleen, että Väyrynen ajoi sinnikkäästi Ahti Karjalaista kepun presidenttiehdokkaaksi, mutta kepu valitsi Johannes Virolaisen puolueen presidenttiehdokkaaksi. Mutta Paavo ei silloinkaan antanut periksi, vaan alkoi ajaa Ahti Karjalaista ns. mustaksi hevoseksi. Väyrynen järjesti Karjalaiselle vaalitilaisuuksia ympäri Suomea. Kuskasi Ahtia ja juotti kossua. Oulussa Paavo Väyrysen järjestämä Ahti Karjalaisen vaalitilaisuus oli ylioppilastalo Rauhalassa. Menin uteliasuuttani paikalle kuuntelemaan, että mitä asiaa Ahtilla oli. Karjalaisen alkoholismi oli edennyt jo puliukkovaiheeseen saakka, ja Ahti oli niin ympäripäissään että ei kyennyt sanomaan oikeastaan mitään. Haukkoi vain henkeä kuin ahvena kuivalla maalla. Mutta onneksi Mauno Koivisto sai valitsijamiesvaaleissa 167 valitsijamiestä 301:stä ja vaali ratkesi heti ensimmäisellä kierroksella. Ei tarvittu toista kierrosta ja mitään spekulaatioita mustasta hevosesta tai muusta likaisen pelin politiikasta. Väyrynen tuntuu olevan vieläkin kovin katkera, kun ei saanut Ahti Karjalaista junailtua Suomen presidentiksi. Paavo on kyllä monella tavalla hyvin ansioitunut valtiomies, mutta Väyrynen ei koskaan tule ymmärtämään sitä, että Paavo Väyrysen etu ei ole välttämättä sama kuin Suomen kansan etu.
Nyt kun presidentillä ei ole enää juuri lainkaan valtaoikeuksia, niin ei enää nähdä tällaista valmistautumista ja kamppailua presidentin virkaan. Paavo Väyrynen on varmaan ainoa poliitikko joka palavasti haluaisi presidentiksi. Toivottavasti Paavosta vielä joskus tulee presidentti. Ennenhän presidentin virkatehtäviä varten valmistauduttiin huolella. Kokemus oli valttia. Kekkonen oli 1950-luvulla viiden eri hallituksen pääministeri. Ja välillä oikeusministerikin. Koivisto oli kaksi kertaa pääministerinä ja kerran valtiovarainministerinä. Nykyäänhän Suomen ylivertaisesti tärkein poliittinen päättäjä on pääministeri. Mutta kun politiikasta on tiedotusvälineiden pinnallistumisen ja somen kautta tullut lähinnä tällainen Big Brother- talo tai Temptations Island, niin poliittisella kokemuksella ei juuri ole arvoa. Päinvastoin. Jos ihmisellä on poliittista kokemusta, vaikka edellisistä hallituksista, niin hän on puolueelleen lähinnä rasite. Kansa haluaa jatkuvasti uusia kasvoja joita haukkua ja pilkata. Ja sitä pitää tietysti tarjoat mitä kansa haluaa. Nykyäänhän tuntuu lähes utopistiselta ajatukselta, että kukaan pääministeri enää voittaisi seuraavat vaalit ja jatkaisi pääministerinä. Matti Vanhanenhan teki sen ihmeen vuonna 2007. Hän pääministerinä johti kepun vaalivoittoon ja perusti Matti Vanhanen hallituksen II. Silloin ei vielä some määrännyt maan politiikasta. Uskoisin että tapaus Matti Vanhanen jää viimeiseksi kerraksi Suomen historiassa. Mutta toisaalta nythän on tilanne se, että Sanna Marinin johtaman hallituksen keskeiset ministerit ovat niin nuoria, että he eivät välttämättä jää eläkkeelle ministerikautensa jälkeen, vaan jatkavat vielä politiikassa. Kaikista ei voi tulla eduskunnan puhemiehiäkään. Juuri nuorempia ihmisiä puolueiden on melkein mahdotonta enää ministereiksi ja puheenjohtajiksi hakea. Tai sitten täytyy mennä jo lastentarha-asteelle