Nuo tuollaiset kaikenmaailman psykoosisairausten kirjo diagnoosit saa yllättävän helposti. Monella on diagnoosi vaikka ei oikeasti olisi minkäänlaista psykoosisairautta. On nimittäin paljon epäpäteviä lääkäreitä alalla mitkä määräävät vain jotain psyykelääkkeitä mistä ei sitten ole mitään hyötyä vaan päinvastoin ainoastaan vain haittaa.
Tiedän mitä noiden diagnoosinimikkeiden avulla on mahdollista hakea. Mahdollisuus hakea vapautuksia monista yhteiskunnan velvoittavista jutuista, kuten asevelvollisuudesta, työn tekemisestä ym. Noita vapauksia voi myös hakea niin sanotusti selittämällä häiriön, jota ei olisi olemassakaan. Minä en kuitenkaan tuollaiseen vilpilliseen sairaaksi tekeytymisen juttuun ole toistaiseksi lähtenyt, vaikka myönnänkin sillä olevan puolensa ja etunsa.
Vaikka oireeni on epäilemättä lapsuus- ja täysi-ikäisenä viitannut muihin häiriöihin ehkä enemmän kuin niin sanottuun tarkasti rajattuun autismin oireisiin, niin niin...
...Siltikään en lähtisi korjaamaan noita diagnoosejani sitä vastaavaksi, jos tarkoitetaan esim. psykoottisia haasteita ja häiriöitä. Sen sijaan ADHD-diagnoosin otan vallan mainiosti, koska siihen liittyvää suositus-hoitoarviota ja diagnoosia sekä mahdollista lääkehoitoa juuri nyt tarjotaankin. Ja koska se juuri nyt on se selkeästi suurin haasteiden ja oireiden kokonaisuus, johon olen toivonut voivani saada tukikeinoja ja apua.
Sen sijaan lapsuuden traumaattiset olosuhteet tai täysi-ikäisyyden psykoosit eivät saa minua hakemaan mistään hinnasta apua niihin eikä kertomaan näistä painotetummin terveydenhuollon henkilökunnalle ja psykiatritiimeille.
Miksi ei?
Siksi, koska uskon siihen mahdollisuuteen, että jotkut voivat aikuistua ja parantua niistä vaivoista vaikka omatoimisestikin ja elämäntapamuutoksilla sekä elämänfilosofisella tietoisuustaitojen kasvatuksella. Näin olen huomannut egokuolemineen jopa voivan tapahtuakin. Olen lisäksi nyt aikuisiällä jopa jo hyödyntänytkin joitakin psykoterapeutteja, kuten muun muassa Titi Hautakankaan, jonka kanssa keskeustelemaan pääsin julkisen puolen maksusitoutumuksella. Palvelee tuolla Autismisäätiön puolella nykyäänkin. Lapsena puolestaan sain toimintaterapiaa ja kasan jotakin muutakin vuorovaikutuksen ja ihmissuhdetaitojen osalta.
Eli nyt minulle onkin psykologin teettämien testien sijaan jääneet psyykkisten ja vuorovaikutuksellisten haasteiden sijaan enää tarkkaavaisuuden ja toiminnanohjauksen haasteet lapsesta lähtien eli ADHD, mikä alkaa kiistattomasti näkymään selkeimmin tutkimus- ja hoitotahonkin silmissä.
Taisinkin psykologin käynnillä mainitakin asiasta. Ja lisäksi siitä mihin haluan apua. En koe katsovani avun tarvetta sosiaaliselle vuorovaikutustaitojen kehittämiselle ammattalaisten kanssa. Tai liioin psyykkisille haasteille. Vastaus löytyy siitä, että ne eivät ole ongelma juuri nyt nykyhetkessä, koska kykenemme kokemuksenkin mukaan irtautumaan menneisyyden ja samoin myös tulevaisuuden hallinnasta ja ansasta. Eli toisin sanoen, menneet ikävät kokemuksetkaan eivät määritä meitä ihmisiä enää nykyhetkessä.
Mutta meidän tuleekin antaa anteeksi menneille ja nykyhetkessä myös. Sekä opetella entisestään olemaan läsnä. Ja kertaamaan asioita aina silloin kun on tarve, jotta voidaan elää kevyemmin ja armosta toinen toisillemme kärsivällisessä ja nöyrässä hengessä.
Ja edelleen, olen ainakin sitä mieltä terveydenhuollon ja nykypsykiatrian kannalta, että hoitavien tahojen ja hoitotiimien tulisi enemmän kuunnella potilasta kuin selitellä omaa avun tarvetaan. Eli esimerkiksi jos joku kokisikin tarkkaavaisuuden oireiden olevan se enemmän hoitoa vaativa vaiva psyykkisten häiriöiden sijaan omalla kohdallaan, tulisi hänen silti saada ensisijaisesti sitä hoitomuotoa, jota hän pyytää, jos hänellä on vapaa tahto pystyä ilmaista omat toiveensa ja hoitotahto, eli että mihin suuntaan häntä hoidetaan.
Ja mitä olisikaan tehnyt pelkällä elinikäisellä laskusuhdanteella ilman veneen tasapainossa pitämistä... 
