Gunter Grass: Sipulia kuoriessa.
Viikonloppuna tuli luettua. Ihmettelinkin miten se jäi 13-14 vuotta sitten käymättä läpi, vallankin kun herätti muistaakseni enemmänkin keskustelua Grassin nuoruuden taustoista (liittyen ohikiitävään hetkeen 17-vuotiaana Waffen-SS:n sotilaana.) Silloinhan innokkaimmat olivat puuhaamassa miehen v. 1999 saamaa Nobelia poies sekä Lech Walesa Grassin syntymäkaupungin Danzigin kunniakansalaisuuden peruuttamista.
Mikäli pitää Grassin tyylistä, teos on kai jonkinlainen proosallinen elämänkerta/muistelus tekijänsä omaleimaiseen tyyliin (en ole kovin tarkasti perillä termeistä) niin suosittelen. Alkupuoli on ainakin itseäni kiinnostava; rannikkokaupungin pojat ihailevat ajan tavan mukaan U-Veneitä, suorittavat oman ikäpolvensa kunnollisten nuorukaisten tapaan niin työ-, kuin tykistöpalvelua joko it:ssä tai rannikkopattereissa - koulu ei juurikaan kiinnosta. Ja kuuluvat tietysti enemmistön ohella Hitler Jugendiin kuten vuoden 1941 Saksan lain vaatimusten mukaisesti 14-vuotiaiden kuuluikin.
Grassikin pyrki ensin vapaaehtoisena sukellusvenepalvelukseen, mutta hylättiin alaikäisenä. Kutsuntatoimistossa annettiin ymmärtää että kortti tulee kyllä aikanaan postissa ja että v. 1927 syntyneetkin ehtivät vielä varmasti mukaan rintamalle. Tässä suhteessa Grass on käsittääkseni jopa raadollisen rehellinen; ei sorru puolustelemaan itseään eikä valintojaan, eikä mielestäni siihen ole tarviskaan. Kuka murrosikäinen ajattelisi asioita erityisen syvällisesti mikäli opiskelu ei maita, kotona on ahdasta ja seikkailukirjoista omaksuttu sankarimentaliteetti vetää puoleensa. Jälkiviisaus ei ole viisautta vaikka Grass yrittääkin selvittää lähinnä itselleen missä oli tehnyt väärin/kuinka valita toisin.
Koska Waffen-SS:n yksiköt olivat kärsineet suuria tappioita, niihin oli mutkattomampaa päästä kuin Wehrmachtiin; lisäksi uniformut olivat nuoren pojan silmään komeampia. 10. SS-panssaridivisioona Frundsberg oli lopullinen sijoituspaikka jonne juuri 18 vuotta täyttänyt Grass komennettiin, mutta alokasjakso venyi sen verran pitkäksi ettei hän ehtinyt varsinaisiin taisteluihin kokien kuitenkin perääntymisvaiheen kaoottiset tunnelmat; maata panssarivaunun alla ulostaen housuihinsa ja pelätä Stalinin urkujen tulitusta - haavoittuen 20.4.1945 kranaatista lievästi käteen ja jalkaan. Sitä ennen hän sai kiittää selviytymisestään erästä monen sotavuoden jermua, Wehrmachtin alikersanttia joka "besorkkasi" Grassille kansanarmeijan vaatteet riimukirjaimin varustetun formun lentäessä jonkkaan. Seurasi toista vuotta kestänyt jakso amerikkalaisten sotavankileirissä, sodanjälkeiset vuodet grafiikan ja kuvanveiston opinnoissa Dusseldorfissa, perheellistyminen sekä lopulta esikoisromaani "Peltirumpu."
Nuoren Flakhelfer-sukupolveen kuuluneen miehen selviytymistarina jos ei muuta.