Ginistä tuli mieleen...
Panu Rajala: "Tulisoihtu pimeään - Olavi Paavolaisen elämä."
Luettu. Aikaisemmat Matti Kurjensaaren ja päähenkilön veljenpojan, Jaakko Paavolaisen kirjoittamat elämänkerrat luettu jo aikaa sitten mutta vaikka Panu Rajalaa onkin haukuttu niin kyllä hän ilman muuta lahjakas ja analyyttinen ihminen on - ja ehkä sopiikin juuri Olavi Paavolaisen kaltaisen persoonan elämänkerran kirjoittajaksi (en siis ole mikään asiantuntija mutta tuon luettua kyllä vaikutti siltä...) - Rajalasta vielä sen verran että jos Mies on joutunut hautaamaan kolmesta vaimostaan kaksi niin kaipa se vähän jo luonteeseenkin vaikuttaa. Mutta se siitä.
Luin "Synkän yksinpuhelun" ensimmäisen kerran aikanaan armeijassa; eräs tupakaveri piti siitä niin varauksettomasti että lainasin kirjan häneltä mutta muistan ihmetelleeni jo tuolloin miten Olavi Paavolainen olisi "aavistanut" kaikki, siis lähinnä koko Jatkosodan lopputuloksenkin jo niin etukäteen. Myöhemmin - ja vallankin tässä Rajalan elämänkerrassa - on käynyt ilmi kuinka mies on muutellut historiaa melko vapaasti jälkikäteen ja esimerkiksi Urho Kekkosen tavoin ollut valmis mustamaalaamaan vanhoja tuttaviaan poliittisten tuulten kääntyessä - tässä tapauksessa vv 1945-47 "Vaaran vuosien" aikana. Kekkonenhan oli hyvinkin valmis mestaroimaan sotasyyllisyysoikeudenkäynnin yhtenä pääarkkitehdeista - samoin kulttuurin puolella Paavolainen kuului niihin jotka olivat valmiita leimaamaan vanhat sodanaikaiset TK-komppanian kaverinsa kuten kansantieteilijä Martti Haavion, Yrjö Jylhän (jolle saattoi olla kateellinen tämän menestyksekkäästä Talvisodan aikaisesta komppanianpäällikyydestä Taipaleenjoella), myöhemmän oikeistodemarin ja aseveliakselin perustajiin kuuluneen, Kannaksella kesällä 1944 haavoittuneen Unto Varjosen sotakiihkoilijoiksi - unohtaen arrogantin ja selektiivisen muistin omaavan ihmisen tapaan omat 1930-loppupuolen tunnelmansa Keski-Euroopasta. Oikeastaan kirjailija ja Hufvudstadtsbladetin toimittaja Gunnar Johansson taisi olla ainoa jota Paavolainen muisteli hyvällä - ehkä siksi että Johansson meni miinaan Syvärillä Jandebassa toukokuun puolivälissä 1942 joten häntä ei enää ollut sillä tavalla tarvetta arvostella. Johanssonin sanat "Jag har min metod, ser du. Jag tiger. Som muren." (Minulla on kuule ihan omat tapani. Minä vaikenen. Kuin muuri) kelpasi jopa "Synkän yksinpuhelun" motoksi. Tällä asenteella Paavolaisen sorttiset ihmisethän jäävät lopuksi melko yksin. Eikä siinä, mutta sitten ei auta valittaa.
Radioteatteria Olavi Paavolainen kyllä kehitti 1950-luvulla niihin mittoihin missä se instituutio kesti vuosikymmeniä. Älykäs mieshän kieltämättä oli kyseessä, esteetikko ja taiteellinen luonne. Ja originelli. Rajalan elämänkerrassa on lukuisia hyviä anekdootteja miehen omalaatuisista otteista (osa tuttuja jo aiemmistakin muisteluksista.) Pitkälle alkoholisoitunut mies piilotteli Beefeaterin ginipulloaan työpaikallaan josta otti ryyppyjä tasaisesti "pysyäkseen vireessä." Hänen "mittansa" päivässä olikin "litra hoolia" (giniä tai viskiä) ja sitten mahdolliset ravintola-annokset päälle. Itse asiassa Paavolainen ei voinut sietää eikä mielellään palkannutkaan Unioninkatu 16:een (Yleisradion osoite) ns "kamreerityyppejä" vaan lähinnä omia hengenheimolaisiaan joilla oli kullakin omat eksentriset piirteensä. Kun esimerkiksi tamperelaislähtöinen runoilija ja toimittaja Harri Kaasalainen palkattiin v 1963 Yleisradioon dramaturgiksi ja tällä näkyi epäilyttävä pullo ja lasi keskellä työpöytää siitä juostiin kantelemaan johtaja Paavolaiselle. Tämä lupasi suoralta kädeltä nuhdella ja antaa Kaasalaiselle varoituksen. Hän marssikin suoraan alaisensa työhuoneeseen ja antoi tulla: "Harri! Minähän olen sanonut monta kertaa, että sitä ginipulloa ei saa pitää pöydällä, se on pantava ikkunalaudalle verhon taakse!" Kaasalainen totteli, teki työtä käskettyä, pysyi läheisissä väleissä diivailevan esimiehensä kanssa loppuun saakka, takavarikoi mm Paavolaisen sodasta tuodun Parabellumin jolla ampui itsensä loppukesästä 1967.
Veijo Meri muisteli ensimmäistä ja viimeistä tapaamiskertaansa Paavolaisen kanssa, tämä tapahtui noin puoli vuotta ennen tämän kuolemaa. Paavolainen oli täysiverinen, kultivoitunut kapakkatyyppi, johdonmukainen mutta samalla värikäs jutuissaan koko pitkän illan. Vasta noustessaan pöydästä lähestyvän lopun merkit iskivät silmille; mies kulki lähes kyykkyhyppyä tai "ui sammakkoa" luoviessaan pöytien välistä ulko-ovelle.
Heikentynyt motoriikka petti lopulta; Olavi Paavolainen kuoli maksakirroosiiin heinäkuun 19.1964 60-vuotiaana ja haudattiin hiljaisuudessa Hietaniemen uurnalehtoon.
